90-vuotias merivartiointi

(Kirjoitus on julkaistu Rajamme vartijoissa 2/2020.)

MV90 -juhlavuoden logo.

Vapunpäivänä 1930 astui voimaan laki Merivartiolaitoksesta, jolla Suomeen perustettiin uusi viranomainen torjumaan pirtun salakuljetusta sekä osittain myös Neuvostoliiton maihinnousua siellä missä se ulkopoliittisista tai sopimuksiin perustuvista syistä ei puolustuslaitoksen toimin ollut mahdollista tai suotavaa. Merivartiolaitos järjestettiin sisäisesti sotilaalliseksi, mutta asetettiin sisäasiainministeriön alaisuuteen. Merivartiolaitoksen esikunta oli yksi ministeriön poliisiosaston jaoksista. Merivartiolaitoksen toimintaan viitattiin yleisesti meripoliisitoimintana. Ratkaisu kuvastaa tasapainoilua sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä. Samaa tasapainoilua, joka edelleen jatkuu Rajavartiolaitoksessa. Tasapainoilulla ei kuitenkaan tässä yhteydessä tarkoiteta epästabiiliutta, eikä sitä muutoinkaan pidä nähdä heikkoutena. Päinvastoin tehtäväkentän ulottuminen turvallisuusjatkumon molemmille laidoille mahdollistaa painotukset toimintaympäristön muutoksen ja tilanteen mukaan. Tästä on hyviä esimerkkejä lähihistoriastakin, vuoden 2014 toimiessa vedenjakajana.

Merivartijat ja merivartioupseerit ovat nykyään rajamiehiä, mutta ovat myös merimiehiä - eli kuitenkin hieman eri miehiä. Joulukuusta 1944 alkanut yhteys Rajavartiolaitoksen kanssa on tehokkaasti hitsannut merivartio- ja rajavartiovirkakunnat yhteen. Hitsauskohdassa on aina sauma, mutta sauman ei tarvitse olla yhdistetyn esineen heikoin kohta. Tuo merivartio-rajavartiosauma on vuosikymmenten saatossa hioutunut yhä huomaamattomammaksi. Toisin oli heti yhdistämisen jälkeen, jolloin tunnot merivartijoiden keskuudessa olivat kitkeriäkin. Tätä kuvastaa Merivartiolaitoksen päällikkönä koko sen olemassaoloajan toimineen jääkärikommodori Väinö Miettisen kommentti:

”En malta olla tässä kysymättä, että mitä maaväen upseerikoulutuksen saaneilla näiden asioiden kanssa on tekemistä. Onko todella valtion edun mukaista [antaa] näin laajat merellä hoidettavat tehtävät maaväen upseerien ratkaistaviksi? Mitä varten merivartiolaitos puhtaasti siviililuonteisista tehtävistään huolimatta halutaan muuttaa sotilaslaitokseksi ja miksi sen johtoon on pantu kenraali? Jos kerran merivartioviranomaisten pitää muuttua sotilaiksi, niin miksi ei ylimmäksi upseeriksi ole silloin pantu amiraalia?”

Siviililuonteisilla tehtävillä Miettinen viittaa siihen, että Merivartiolaitos mielsi itsensä ennen kaikkea merelliseksi poliisi- ja tulliviranomaiseksi. Merivartiolaitoksen perustamisessa oli lain merivartiolaitoksesta (151/1930) mukaisesti kyse muun muassa siitä, että perustettavalle laitokselle "siirretään tullilaitokselle kuuluvat, merellä toimitettavaa tullivalvontaa koskevat tehtävät…". Tullilaitoksen koko merellinen kalusto, 15 vartiolaivaa, 25 vartiovenettä, 56 apuvenettä ja valvontalentokone sekä 318 virkamiestä siirrettiin Merivartiolaitokselle. Myös Rannikkolaivastosta siirrettiin kalustoa ja henkilöstöä, mutta pienempiä määriä. Tulli ei ollut saanut kieltolaista johtuvaa laajamittaista pirtun salakuljetusta suitsittua, eikä lopulta ollut edes halukas yrittämään. Tullihallituksen tuolloinen pääjohtaja Wille Poppius totesi aiheesta eduskunnan suurelle valiokunnalle, että kyllä pirtunvastaiseen taisteluun tarvittiin Tullia ”pystyvämpää järjestöä”. Siinä missä Tulli mielsi itsensä enemmän veroa kantavaksi hallintoviranomaiseksi, luotiin Merivartiolaitos operatiivinen kärki edellä. Merivartiolaitoksen tehtävänä oli myös alusta alkaen sen omiin tehtäviin liittyvien rikosasioiden paljastaminen ja tutkinta. Salakuljetuksen torjunnan näkökulmasta se oli siis täyden palvelun talo. Merivartiolaitoksen operatiivinen toimintakyky varmistettiin järjestämällä laitos sisäisesti sotilaalliseksi ja nimeämällä johtoon meriupseereita, jotka lähtökohtaisesti olivat tullivirkailijoita paremmin koulutettuja operatiivisen toiminnan suunnitteluun. Merivartiolaitokselle annettiin tullivalvonnan lisäksi muita merellisiä lainvalvontatehtäviä - sekä tehtävä etsiä ja pelastaa merihätään joutuneita.

Miettisen edellä esille tuotu kommentti ei kuitenkaan kaikin osin tee oikeutta Merivartiolaitoksen sotilaallisille piirteille. Kommentti voitaneen nähdä vastakkainasettelua tarkoituksellisesti korostavana ja jonkinasteisesta katkeruudesta johtuvana sen ollessa annettu Merivartiolaitoksen Rajavartiolaitokseen liittämisen jälkimainingeissa. Olihan Merivartiolaitoksen päällikkö, Miettinen itse, (entinen) sotilas, kuten oli valtaosa muustakin päällystöstä. Laitos oli sotilaallisesti järjestetty ja alusta asti sille oli myös suunniteltu sodanajan tehtävät, vaikkakin niiden aktiivinen harjoittelu jäi vähäiseksi. Sotilaallinen ulottuvuus tuodaan esille myös hallituksen esityksessä laiksi merivartiolaitoksesta (HE26/1930). Esityksessä katsotaan, että palvelus Merivartiolaitoksessa olisi läheisesti samanlaista kuin laivastossa tapahtuva, sekä että kalusto ja henkilöstö olisivat tarpeen vaatiessa otettavissa puolustustarkoituksiin. Merivartiolaitoksen rooli nähtiin merkittävänä puolustusvalmistelujen näkökulmasta erityisesti demilitarisoidulla Ahvenanmaalla, jossa sen toiminnalle Puolustuslaitokseen kuulumattomana ei ollut esteitä. Ahvenanmaa lienee ollutkin se seikka, jonka johdosta itse laissa Merivartiolaitoksesta (151/1930) ei mainita puolustuksellisia tarkoituksia, toisin kuin samanaikaisesti valmistellussa laissa Rajavartiolaitoksesta.

Merivartiolaitos osoittautui varsin tehokkaaksi organisaatioksi merellisessä lainvalvonnassa ja erityisesti pirtun salakuljetuksen torjunnassa 1930-luvun mittaan. Aika kuitenkin muuttui ja sotilaallisten uhkien korostuminen lainvalvonnallisiin nähden pakotti uudelleensuuntaamaan merivartijoiden työpanoksen. Talvisodan aattona, ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuun 12. päivä 1939, valtuutti valtioneuvosto Merivoimien komentaja, jääkärikenraalimajuri Väinö Valveen antamaan Merivartiolaitosta koskevia käskyjä. Merivartiolaitos näin ollen tuli tosiasiallisesti Merivoimiin liitetyksi ja sen taival itsenäisenä viranomaisena päättyi. Välirauhan aikana katsottiin sotilaallisten uhkien olevan yhä sikäli korostuneet, että Merivartiolaitoksen oli parempi jatkaa sotilaallisen johdon alaisuudessa. Heinäkuussa 1940 asetti valtioneuvosto komitean pohtimaan Merivartiolaitoksen pysyvää liittämistä Merivoimiin. Komitea tuli siihen tulokseen, että Ahvenanmaan kysymyksen vuoksi edellä mainittu ei ollut mahdollista. Komiteatyön yhteydessä Rajavartiolaitoksen päällikkö jääkärikenraalimajuri W. E. Tuompo esitti, että Merivoimien sijaan tulisi Merivartiolaitos liittää Rajavartiolaitokseen. Toukokuussa 1941 asetettiin komitea pohtimaan jälkimmäistä kysymystä. Komitea ei koskaan saanut työtään valmiiksi jatkosodan syttymisen johdosta.

Talvi- ja jatkosodassa Merivartiolaitoksen aluskalusto muodosti noin 30% Suomen sodanaikaisista laivastovoimista ja samalla noin puolet saattuetoimintaan kykenevistä aluksista. Rannikkolaivaston käyttöön luovutetuilla aluksilla palvelivat pääsääntöisesti samat henkilöstöt, kuin olivat palvelleet Merivartiolaitoksessakin - Merivoimien reserviläisillä vahvennettuina. Saattuetehtävien lisäksi Merivartiolaitoksen alukset, erityisesti jo pirtusodassa korvaamattomuutensa osoittaneet vartiomoottoriveneet (VMV), suorittivat sukellusveneentorjuntatehtäviä, meri- ja ilmavalvontaa partioimalla, miinoitteiden valvontatehtäviä sekä panssarilaivojen varmistustehtäviä. VMV:t olivat tavalla tai toisella mukana käytännöllisesti katsoen kaikissa Merivoimien operaatioissa. VMV:den voitoiksi voidaan laskea kaksi varmaa neuvostoliittolaisen sukellusveneen upotusta, joiden lisäksi useita epävarmoja; neljän vihollisen vartiomoottoriveneen upotus sekä kahden vihollishinaajan ja yhden moottoritorpedoveneen valtaus. Merivartiolaitoksen aluksista sodissa menetettiin taistelutoiminnassa kaksi vartiolaivaa, viisi vartiomoottorivenettä ja 30 apuvenettä. Valtaosa vihollisen ilmatoiminnan seurauksena. Niiltä osin, kun Merivartiolaitoksen aluksia ja henkilöstöä ei liitetty laivastovoimiin, kuuluivat ne rannikkolohkojen alaisuuteen ja suorittivat meripoliisitoimintaa. Tällaisina tehtävinä tulivat kyseeseen vastatiedustelu, rintama- ja työvelvollisuuskarkureiden kiinniotot sekä lain- ja järjestyksenvalvonta varuskunta-alueilla ja rannikolla.

Jatkosodan aikana, mahdollisesti aiemmin välirauhan aikana asiasta käydyn keskustelun myötä, Päämajassa muotoutui käsitys, että Merivartiolaitoksen liittäminen Rajavartiolaitokseen oli jopa itsestäänselvyys. Heti jatkosodan päätyttyä sisäministeriö esitti Merivartiolaitoksen palauttamista itsenäiseksi poliisiviranomaiseksi poliisiasiainosastonsa yhteyteen, mutta Päämaja torjui ajatuksen. Päämajalla oli vapaat kädet järjestellä Merivartiolaitoksen ja Rajavartiolaitoksen asioita molempien ollessa Puolustuslaitokseen yhä liitetyt. Tällä mandaatilla Päämaja määräsikin 9.11.1944 Merivartiolaitoksen liittämisestä Rajavartiolaitokseen toistaiseksi, kunnes asiasta annettaisiin tarkempia määräyksiä. Samalla luovuttiin ”Merivartiolaitos” -nimestä. Neljän merivartioston (Suomenlahti, Turku, Ahvenanmaa ja Pohjanlahti) kokonaisuus tultiin Rajavartiolaitoksessa tuntemaan nimellä ”Merivartiorykmentti”, joka oli rinnasteinen Rajavartiolaitoksen kahden rajavartiorykmentin kanssa.

Päämajan lupaamia tarkempia määräyksiä rajavartioinnin järjestelyistä ei tarvinnut lopulta kauaa odottaa. Uusi laki rajavartiolaitoksesta, joka piti sisällään Merivartiolaitoksen liittämisen, valmisteltiin pikavauhdilla sisäministeriön rajavartioasiainosastolla; hallitus antoi sen 15. joulukuuta eduskunnalle, joka hyväksyi lain lähes ilman keskustelua neljä päivää myöhemmin. Merivartiolaitoksen edustajia ei kuultu lainvalmistelun yhteydessä. Lisäperusteeksi, ja mahdollisesti ratkaisevaksi sellaiseksi, Merivartiolaitoksen liittämiseksi Rajavartiolaitoksen yhteyteen oli ilmaantunut Porkkalan vuokra-alueen vartiointi. Paasikiven hallitus ja Rajavartiolaitoksen johto pitivät tärkeänä, että Porkkalan maa- ja merirajan vartiointi järjestettiin yhden johdon alaisuuteen. Näin kohtasi reilun kuukauden lainvalmistelutyön jälkeen Merivartiolaitoksen poliisikulttuuri Rajavartiolaitoksen sotilaskulttuurin saman organisaatiokaton alla. Liittämisen järjestelyt olivat alkuun kovin epäselvät, sillä pikavauhdilla valmisteltuun lakiin oli jäänyt aukkoja. Uuden lain rajavartiolaitoksesta (980/1944) mukaisesti Merivartiolaitos liitettiin Rajavartiolaitokseen tehtävineen. Tehtävien hoitamiseen liittyvää Merivartiolaitoksella ollutta toimivaltaa ei kuitenkaan koskaan siirretty Rajavartiolaitokselle. Merivartiorykmentin tuli näin ollen luopua aiemmin laajoista rikostiedusteluun ja -tutkintaan liittyvistä toimivaltuuksistaan. Ainoastaan kiinniotto-oikeus, joka oli myös rajavartiomiehillä, jäi ja jatkossa tulikin merivartijoiden tehtävissään kiinniottamat henkilöt luovuttaa poliisille jatkotoimenpiteitä varten. Lain mukaisesti valtakunnan rajojen vartioinnista tuli myös merivartijoiden ensimmäinen ja tärkein tehtävä.

Meri- ja rajavartiokulttuurien kohtaaminen ei tapahtunut kitkatta, kuten on jo aiemmin tuotu esille. Alusta saakka merivartijoissa esiintyi kapinahenkeä, joka ilmeni merivartioupseereiden kriittisinä lausuntoina ja lehtikirjoituksina sekä merivartijoiden joukkoirtisanoutumisena. Tammikuun 1945 ja syyskuun 1946 välisenä aikana 423 miestä, eli 75% vahvuudesta, erosi Merivartiorykmentin palveluksesta. Entinen Merivartiolaitoksen johto, joka nyt muodosti Rajavartiolaitoksen alaisen Merivartiorykmentin johdon, teki asiasta omat johtopäätöksensä ja alkoi kulisseissa lobbaamaan voimakkaasti Merivartiolaitoksen aseman palauttamisen puolesta. Myös poliisialan lehdissä ilmeni edellä mainittua puoltavia kirjoituksia. Lobbaus tuotti tulosta ja helmikuussa 1946 eduskunnassa käsiteltiin muutamien kansanedustajien tekemää aloitetta, jonka mukaan Merivartiolaitos tuli palauttaa poliisiasiainosaston yhteyteen. Toukokuussa eduskunta perusti komitean asiaa pohtimaan. Komiteamietintö valmistui maaliskuussa 1947 ja oli sisällöltään aloitetta puoltava. Tästä huolimatta eduskunta päätyi hylkäämään aloitteen. Realiteetit eivät olleet muuttuneet. Porkkalan vuokra-alue oli yhä missä oli. Lisäksi juuri solmittu Pariisin rauhansopimus rajoitti merkittävällä tavalla Suomen asevoimien vahvuutta ja näin ollen puolsi sotilaallisesti vahvaa Rajavartiolaitosta. Rajavartiolaitoksen tuolloinen päällikkö, jääkärikenraalimajuri Erkki Raappana totesi jopa ääneen, että vartiomoottoriveneitä hyödyntämällä voitiin kiertää Pariisin rauhansopimuksen pykäliä, jotka kielsivät Suomelta moottoritorpedoveneet.

1950-luvun mittaan painottuivat merivartijoiden tehtävät pikkuhiljaa puolueettomuusvartiointiin, joka sisällöllisesti on lähellä nykyajan aluevalvonnan käsitettä. Vuosikymmenen loppua kohti mentäessä merivartioasemia perustettiin jopa yksinomaan puolueettomuusvartiointia silmällä pitäen ja jättäen salakuljetuksen valvontaan liittyvät näkökohdat huomiotta. Jo 1949 sovittiin Puolustuslaitoksen, Rajavartiolaitoksen ja Merenkulkuhallituksen kesken yhteisen valvontaverkon muodostamisesta ulkomaisten valtion- ja kauppa-alusten havaitsemiseksi. Puolustuslaitos otti asiassa johtovastuun ja tässä roolissa alkoi 1951 alkaen antaa merivartijoille meri- ja ilmavalvontakoulutusta puolueettomuusvartioinnin tehostamiseksi. Puolueettomuusvartioinnin korostuessa merivartioinnin tehtäväkentässä heräsi Merivoimien piirissä 1950-luvulla jälleen aktiivista keskustelua merivartiostojen liittämisestä Merivoimiin. Virallista aloitetta ei kuitenkaan koskaan tehty. Ahvenanmaan kysymys vaikutti tässäkin jarruttavana tekijänä.

Merivartijoiden organisatorinen asemoituminen valtionhallinnossa nousi seuraavan kerran esille 1964. Tuolloin Merenkulkuhallituksen vastanimetty pääjohtaja Helge Jääsalo, jatkosodassa kunnostautunut merivartioupseeri itsekin, esitti ”merivartiolaitoksen” liittämistä Merenkulkuhallitukseen. Perusteena oli halu saattaa jäänmurtajatoiminnot sotilaallisesti järjestetyn viranomaisen alaisuuteen. Tämä aloite torjuttiin perustellen, että merivartiostojen ensisijainen tehtävä, merirajojen valvonta ja vartiointi sekä ylipäätään yhteistyö Puolustuslaitoksen kanssa eivät olisi olleet mahdollisia osana Merenkulkuhallitusta.

Alueellisen maanpuolustusjärjestelmän kehittyminen 1950- ja ’60-lukujen taitteessa ja Rajavartiolaitoksen vahva sissiperinne vaikuttivat myös merivartiostojen piirissä. 1960-luvulta alkaen, ja jatkuen aina 1980-luvulle, merivartijoiden sodanajantehtävissä korostettiin vihollisen selustassa tapahtuvaa saaristosissitoimintaa. Toiseksi merkittäväksi juonteeksi merivartijoiden maanpuolustuksellisissa tehtävissä nousi 1980-luvun ”sukellusvenejahti”. Sukellusveneuhka nousi kertarysäyksellä poliitikkojen ja suuren yleisön tietoisuuteen lokakuussa 1981, kun Neuvostoliittolainen sukellusvene ajoi karille Karlskronan laivastotukikohdan ulkopuolella. Kohun myötä myös Suomessa viranomaiset vastaanottivat 1980-luvun mittaan yleisöltä suuria määriä ”sukellusvenehavaintoja”. Erityisesti Ruotsissa sukellusvenejahti saavutti jopa hysterian piirteitä. Suomessakin havaintoja tuli enemmän ruotsinkieliseltä väestöltä, joka seurasi Ruotsin tiedotusvälineitä. Todellisiakin havaintojakin viranomaiset toki saivat. Valvontakyvyn puutteiden muodostama uhka suvereniteetille ja vallinnut ilmapiiri edellyttivät toimenpiteitä. Vuosikymmenen kuluessa vedenalaiseen valvontaan ja sukellusveneentorjuntakykyyn panostettiinkin voimakkaasti. Rajavartiolaitoksen osalta tämä tarkoitti erityisesti vartiolaivojen varustamista sukellusveneiden havaitsemiseen ja torjuntaan.

Neuvostoliiton hajoamisen ja seuranneen Venäjän suhteellisen heikkouden aikakauden myötä sotilaalliset uhkakuvat painuivat jälleen taka-alalle. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa merivartiostot jatkoivat edelleen ”puolueettomuusvartiointia”, joka nyt oli terminologisesti muuttunut alueellisen koskemattomuuden valvonnaksi ja turvaamiseksi. Ei-sotilaalliset tehtävät kuitenkin korostuivat. Seurasi vahva painotus meripelastukseen ja hiljalleen enenevässä määrin öljyntorjuntaan sekä myöhemmin ylipäätään ympäristövahinkojen torjuntaan. Myös laajemmat lainvalvonnalliset ja yleisen järjestyksen turvaamiseen liittyvät tehtävät alkoivat korostua ensimmäistä kertaa merivartiolaitosvuosien jälkeen.

Tunnetusti seuraava käänne tapahtui Venäjän suorittaman Krimin valtauksen johdosta. Havaittiin rauhanosinkoverojen osittain jääneen maksamatta kasakan röhähdettyä nauramaan. Nopeasti merivartiostot, kuten koko Rajavartiolaitos, jälleen ajan vaatimusten mukaisesti sovittivat toimintansa muuttuneeseen ympäristöön. Sotilaallisen maanpuolustuksen ja ylipäätään kriisivalmiuden suorituskykyjä on sittemmin kehitetty voimakkaasti. Toiminta on sopeutettu uhkatasoon. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisen merivartioinnin ehkä kuvaavin ominaisuus on joustavuus. Valtionjohto on ajasta toiseen heittänyt merivartijat hoitamaan sellaisia tehtäviä, joissa kulloinkin on tarvittu ”hyviä miehiä”, sekä säätänyt lainsäädäntöä ja organisaation asemaa sen mukaan. Nykyisten Rajavartiolaitoksen laajojen toimivaltuuksien turvin myös laitoksen sisäisesti voidaan toimintaa tehokkaasti painottaa tarpeen mukaan. ”Merivartiointi” ei siten ole mikään yksittäinen tehtävä tai toimenpide, vaan kokoelma valtion merellisiä tehtäviä, jonka eri piirteet korostuvat ajan vaatimuksista ja toimintaympäristöstä riippuen. Tällaisena se on varmasti syytä säilyttääkin.

Oma tuolloinen ehdotukseni MV90 -logoksi. Ajatuksena oli tuoda logoon historian kaarta VMV:n siluetin muodossa. Tämä ei siis tullut valituksi.

Ilja Iljin