(Teksti on alunperin kirjoitettu Rajamme vartijoihin.)
 |
| Kuva: Ilja ILJIN. |
Merivartiointi elää ajassa. Se mikä oli oleellista merivartiolaitoksen synnyn aikaan, ei ollut oleellista enää kymmenisen vuotta myöhemmin talvisodan alla. Vastaavasti, se mikä oli oleellista sotien aikana, ei ollut oleellista enää kymmenen vuotta myöhemmin. Myös kylmän sodan aikana merivartiotehtävien painotukset muuttuivat toimintaympäristön muutoksen myötä. Eikä toimintaympäristön muutos toki pysähtynyt kylmän sodan päättymiseen, vaan ehkäpä päinvastoin. Nyt 2020 -luvulla merivartioinnin käsitteeseen sisältyy valtion merellisiä tehtäviä laaja-alaisesti ja nämä tehtävät vaikuttavat edelleen lisääntyvän. Siitä ei ole epäilystä, etteivätkö merivartiostot vastaisi toimintaympäristön huutoon myös 2030 -luvulla. Mutta mikä on se huuto ja millaisella toiminnan perusajatuksella - eli konseptilla - siihen vastataan?
Rajavartiolaitos on aloittamassa työtä merivartioinnin konseptin kehittämiseksi 2030 -luvulle. Konseptin on määrä täydentää hiljattain laadittua rajojenvalvonnan operatiivista konseptia, vaikkakin merivartioinnin tehtäväkentässä on tunnetusti vahvoja liittymäpintoja myös rajojenvalvontatoimialan ulkopuolelle. Merivartioinnilla on vaikuttavuutta kaikkiin Rajavartiolaitoksen strategiassa määritettyihin strategisiin päämääriin: rajaturvallisuuteen, turvallisuuteen merialueilla sekä alueelliseen koskemattomuuteen ja puolustusvalmiuteen. Merkittävimpänä merivartioinnin toimialana rajojenvalvonnan ohella nykyisellään näyttäytyy meripelastus, mutta myös merellinen rikostorjunta ja osallistuminen sotilaalliseen maanpuolustukseen ovat kiinteä osa merivartiointia. Oman keskustelunsa vaatisi ympäristövahinkojen torjunta ja siihen liittyvä ympäristöpäästöjen valvonta, joilla jo nykyisellään on vahvoja itsenäisen toimialan piirteitä. Merivartioinnin tehtäväkenttä myös vaikuttaa kasvavan nimenomaan tuohon suuntaan. Toki suunta voi muuttua poliittisen ohjauksen muuttuessa. Mainittakoon, että allekirjoittaneella ei ole mitään tekemistä Rajavartiolaitoksen merivartiokonseptin kehittämistyön kanssa, joten tässä esitetyt ajatukset ovat yksittäisen merivartioupseerin tuuleen huutamista.
2030 -lukua kohti kuljettaessa merivartioinnin tehtäväkenttä siis mahdollisesti edelleen laajenee. Laajentumisen suunnasta tarkastelujaksolla esitin yhden arvauksen edellä. Pidemmällä aikavälillä arvelen kansallisen merivartioinnin tehtäväkenttämme hiljalleen lähestyvän eurooppalaisten rannikkovartiostotoimintojen viitekehystä. Vaikuttaa siltä, että samanaikaisesti tehtäväkentän laajenemisen kanssa resursoinnin taso ei ainakaan kasva. Käsillä on ikiaikainen pulma enemmän saamisesta aikaan vähemmällä. Pulmaan on erinäisissä organisaatioissa perinteisesti vastattu mm. ottamalla käyttöön uutta teknologiaa, lisäämällä automaatiota ja säätelemällä valmiutta (tuotantoa) tehokkaasti tarpeen (kysynnän) mukaan. ”Ylimääräinen” valmius on tehottomuutta. Toimintaa tulisi voida kohdentaa aina sinne missä sitä kulloinkin tarvitaan. Tähän viitataan tietojohtoisuuden tai tiedustelulähtöisyyden käsitteillä. Puhkikuluneina iskusanoina: staattisesta tulee siirtyä dynaamiseen.
Tehtäväkentän laajuus ei tulevaisuudessa, jos nykyäänkään, mahdollista yksittäiselle merivartiomiehelle kaiken substanssin hallintaa. Erikoistumisen astetta lienee nykyisestään nostettava ja urapolkuja sitä myötä eriytettävä. Keskitettyjä operatiivisen toiminnan etätukipalveluita on mahdollisesti edelleen kehitettävä. Näihin asioihin otettaneen kantaa tulevassa merivartioinnin konseptissa. Auki pitänee kirjoittaa myös se, että valtakunnan kaikilla merialueilla ei voida odottaa samaa palvelutasoa. Palvelutasoalueiden määrittelyn suhteen tulee kuitenkin olla tarkkana, sillä palvelutasovaatimukset vaihtelevat vahvasti tehtävätyypeittäin. Esimerkiksi meripelastuksen korkeimman palvelutasovaatimuksen alue ei välttämättä ole ympäristövahinkojen torjunnan tai rajojenvalvonnan näkökulmasta merkittävä ja päinvastoin. Palvelutasovaatimus vaihdellee myös vähintäänkin vuodenajoittain. Järjestelmästä tulee siis rakentaa joustava. Joustavuus asettaa kohonneen vaatimuksen säädellä valmiutta tehokkaasti.
Käytännössä tehokkaampi merivartioinnin valmiuden säätely voisi tarkoittaa tukikohtaverkon kehittämistä palvelutasovaatimuksia vastaavaksi. Rauhallisemman tehtävätaajuuden, ja siten oletettavasti alemman palvelutasovaatimuksen, alueilla voitaneen ”lämpimistä” asemista osittain siirtyä ”puolilämpimiin”, eli vain painopisteaikana miehitettyihin tukikohtiin. Viimeksi mainitut voitaneen toteuttaa kustannustehokkaasti joko kelluvina tai rannalle sijoitettavina modulaarisina ratkaisuina. Osittain riittänevät ”kylmät” partiotukikohdat, jotka mahdollistavat partion tukeutumisen ja rajoitetun huollon. Alemman palvelutason alueille voidaan suunnata ns. pitkiä partioita silloin, kun siihen riskianalyysin perusteella on tarvetta. Käynnissä oleva tilannekuvahanke luo edellytykset merellisenkin riskianalyysin tehostumiselle ja sitä kautta partioinnin tehokkaalle suuntaamiselle - siis tietojohtoiselle toimintatavalle. Valvonnan painopiste voidaan tulevaisuudessa enenevässä määrin luoda ilmasta tai avaruudesta omiin tai yhteistyökumppaneiden suorituskykyihin tukeutuen. Painopisteenmuodostuksessa toki vartiolaivat säilyttävät asemansa pelikentän kuningattarina myös näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
Käytännön tasolla uusi RV -kalusto kokonsa ja ominaisuuksiensa puolesta mahdollistaa edellä mainitut pitkät partiot. Suomenlahden merivartiostossa, muun muassa sisärajavalvonnan palauttamiseen liittyen, on toimeenpantu kuluvana vuonna koko vartioston toiminta-alueella joustavasti ja pitkäkestoisesti partioivaa ”rajojenvalvonnan projektipartiota” (RVPRO). Saadut kokemukset ovat olleet myönteisiä, joskin pitkät partiot aiheuttavat painetta partiotaktisille muutoksille. Yhteispartiointia (RV+X) on varmastikin syytä edelleen kehittää. Myös partioiden vahvuus tulee optimoida siten, että kaluston suorituskyky saadaan ulosmitattua ja että riskianalyysin mukaisiin tehtävätyyppeihin voidaan kulloinkin luoda tehokas vaste. Joustavuuteen liittyy myös kaluston sijoittelu. Kaluston sitomista tiettyihin asemiin tai tukikohtiin voitaneen tarkastella kriittisesti. Olisiko esim. ilmatyynyaluksia mahdollista säilyttää valtakunnallisesti keskitetysti ja luovuttaa operatiiviselle käyttäjälle silloin kun tarvetta on?
Konseptitohinasta huolimatta on syytä korostaa, että merivartioinnin jama ei nyky-Suomessa ole missään nimessä huono. Päinvastoin - suomalaiset nauttivat vahvasti puolueellisen arvioni mukaan maailman parhaasta merivartioinnin palvelutasosta. Saattaa vain olla, että uudet ajat ja uusi resursoinnin taso vaativat uutta tapaa tehdä asioita. Kaikki edellytykset merivartiokonseptin kehittämiseksi ovat olemassa jo nykyisellä tai suunnitellusti hankittavalla kalustolla. Jääkäämme mielenkiinnolla odottamaan konseptityön hedelmiä ja olkaamme valmiina vastaamaan huutoon.
Kommentit
Lähetä kommentti