Rajavartiolaitoksen vartiolaivojen tukeutuminen ja vartiolaivamiehistöjen virkapaikat keskitetään Lappohjan ”merivartiosatamaan” vuodenvaihteessa. Jatkossa siis myös Länsi-Suomen merivartioston vartiolaivat toimivat Suomenlahden merivartioston toimialueella sijaitsevasta tukikohdasta käsin. Ensimmäistä kertaa Rajavartiolaitoksen historiassa on kaikilla sen vartiolaivoilla palvelevilla virkamiehillä sama virkapaikka. Edellytykset merivartiolaivaston kehittämiselle kokonaisuutena ovat paremmat kuin koskaan aiemmin. Vartiolaivamiehistöjen yhteisten koulutuspäivien ja vaikkapa työhyvinvointitapahtumien järjestäminen mahdollistuu; parhaita käytänteitä voidaan siirtää ja virkamiehiä komentaa tai siirtää miehistöjen välillä yli hallintoyksikkörajojen aiempaa kivuttomammin. Väistämättä harkittavaksi tulevat ennemmin tai myöhemmin myös vartiolaivojen organisatoriset järjestelyt.
Helposti voidaan tunnistaa ainakin neljä erilaista tapaa järjestää vartiolaivat Rajavartiolaitoksen organisaatiossa. Kullakin mallilla omat vahvuutensa. 1) Nykymalli+: vartiolaivat jäävät nykyisiin kotivartiostoihinsa ja yhteistoimintaa lisätään yhteisen tukikohdan mahdollistamalla tavalla hallintoyksikkörajan asettamin reunaehdoin. 2) Vartiolaivuemalli: vartiolaivat keskitetään Vartio(lento)laivueen alaisuuteen, joka tuottaa vartiolaivasuorituskyvyn operatiivisten hallintoyksiköiden käyttöön samaan tapaan kuin ilma-alussuorituskyvynkin. 3) Isäntämerivartiostomalli: Vartiolaivat keskitetään toisen merivartioston alaisuuteen, joka tuottaa vartiolaivasuorituskyvyn valtakunnallisesti. 4) Keskushallintomalli: vartiolaivat keskitetään suoraan RVLE:n johtoon merivartiolaivueeksi, ehkäpä Raja- ja meriosaston alaiseksi yksiköksi samaan tyyliin, kuin esimerkiksi Viron PPA:lla on vielä tällä hetkellä.
Mainitut mallit herättävät monissa meissä mietoa vahvempia tunteita. Pyrin tässä artikkelissa kunkin mallin kohdalla neutraaliin käsittelyyn. Todettakoon, että mallien käsittelyjärjestys ei ole lainkaan tulkittavissa kirjoittajan mieltymysten mukaiseksi paremmuusjärjestykseksi. Nykymalli on aivan toimiva sekin. Eteenpäin päästään nykytilanteeseen verrattuna jo sillä, että kaikki vartiolaivat tukeutuvat samaan satamaan, ilman mitään organisatorisia sinksauksia. Yhteinen kotitukikohta jopa pakottaa vartiolaivapäälliköt ja -miehistöt nykyistä tiiviimpään yhteistoimintaan, kun monista käytännön elämiseen ja olemiseen liittyvistä järjestelyistä on sovittava. Samalla altistuu ulosmitattavaksi synergiaa yhteisistä koulutuksista, harjoituksista ja huollollisista järjestelyistä. Myös parhaita käytänteitä ja hiljaista tietoa välittyy muun kanssakäymisen ohessa kuin itsestään. Merivartiolaivaston kehittäminen kokonaisuutena saattaa kuitenkin jäädä yhteisen johdon puuttuessa puolitiehen. Yhteisen tukikohdan potentiaalia jää hyödyntämättä. Toisen merivartioston vartiolaivamiehistöt jäävät ”toisiksi”, omien ollessa omia (ja vähän parempia). Keskinäiseen luottamukseen jää hiuksenhieno rako, koska niin ihmismieli toimii. Myöskään merivartiolaivaston yhteisiä tulostavoitteita ei tässä mallissa voida mielekkäällä tavalla asettaa.
Vartiolaivuemallilla saavutetaan kaikki se, mitä nykymalli+:lla ja lisäksi saatetaan vartiolaivat yhteisen johdon alle. Merivartiolaivasto hitsautuisi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ja vartiolaivapartiot suunniteltaisiin aidosti operatiivisten tarpeiden mukaisiksi riippumatta veteen piirretystä viivasta Hankoniemen tasalla. Ehkäpä samaan kokonaisuuteen voitaisiin liittää valmiusjoukkueet, jolloin kaikki RVL:n strategiset suorituskyvyt olisivat saman katon alla. Toisaalta, miten hyvin toteutuu operatiivisen aluevastuun periaate merivartiostoissa, jos yhä useampia suorituskykyjä siirretään pois ”oman näpin” alta, keskitetyiksi valtakunnallisiksi palveluiksi. Kitkaa on koettu jo tukipalveluita keskitettäessä. Ymmärrän vartioston komentajien tuskaa, jos tehtävänsä täyttääkseen tarvitsee alati laatia tukipyyntöjä sen sijaan, että voisi omiaan ohjata ja käskeä.
Isäntämerivartiostomallillakin saavutettaisiin merivartiolaivaston johdon ykseys, mutta vaarantuuko tasapuolisuus vartiolaivasuorituskyvyn käytössä? Vaikka kuinka yhteisellä asialla ollaan ja naapurivartiostolle pelkkää hyvää suodaan, ovat käytännössä omat tarpeet usein lähempänä sydäntä kuin naapurin. Jos toisesta tulee vartiolaivojen isäntä, toinen jää rengiksi. Ja kummasta tulisi isäntä? SLMV:lla on nykyisellään enemmän valtakunnallisia toimintoja johdettavanaan, kuin sisarellaan. Lisäksi SLMV:n johtamiskapasiteettia sitoutuu toimintaympäristön sanelemista syistä enemmän rajatarkastus- ja rikostorjuntatoimialoille, LSMV:n ollessa puhtaammin merelle katsova vartiosto. Ehkäpä valtakunnallisten vastuiden osalta siis tasapainottaminen olisi paikallaan.
Keskushallintomalli on tässä käsiteltävistä utopistisin. Operatiivinen vastuu makaa vakiintuneen käytännön mukaan vahvasti vartiostoilla, RVLE:n keskittyessä ohjaamiseen. Mahdollinen kai tämäkin malli silti on. Saammehan nykyiselläänkin välillä varsin suoraa operatiivista ohjausta esimerkiksi RVV-yksiköstä ja viime aikoina myös ME-yksiköstä. En tosin varsinaisesti tunnista etuja keskushallintomallissa verrattuna yllä kuvattuun vartiolaivuemalliin, ellei sitten RVLE halua tätä merkittävää suorituskykyä vahvemmin omaan ohjaukseensa.
Hyvä on tässä välissä hengähtää ja huomata, että pakko ei ole tehdä mitään muutosta. Palikat on heitetty ilmaan jo tukeutumispaikkamuutoksen myötä ja eduksi voi olla katsoa rauhassa mihin ne laskeutuvat. Ajan kanssa nähdään, mihin suuntaan vartiolaivojen yhteistoiminta luonnollisesti kehittyy. Organisaatio voi olla helpompikin muuttaa vasta myöhemmin siihen suuntaan, mihin virta joka tapauksessa vie. Vasta-argumenttina laastarinrepäisyanalogia – eli kertarykäisyllä pienempi kipu. Onneksi on minua viisaampia tämäkin asia päättämään.
Kommentit
Lähetä kommentti