Vemmat - lyhyt oppimäärä

 Teksti on julkaistu Länsi-Suomen merivartioston sisäisessä eVemma -julkaisussa 1/2023

Vanhempi polvi tietää ja nuorempi arvaa tämän LSMV:n aikakausjulkaisun, eVemman, nimen taustat. Moniko kuitenkaan on tarkemmin perillä taannoisen Merivartiolaitoksen tärkeimmän työkalun, vartiomoottoriveneen (VMV), värikkäästä historiasta ja uroteoista niin sodan kuin rauhan töissä. Googlen hakutuloksia nopeasti silmäilevä joutuu pettymään, sillä aihetta koskeva Wikipedia-artikkeli on tynkä. Perusteellisempaa hakutyötä tekevä löytää ennemmin tai myöhemmin Pekka Takojan erinomaisen blogikirjoituksen Vartiomoottoriveneet sodassa 1939-44, joka sotavuosia laajemminkin avaa vemmojen taustoja ja jota lämpimästi suosittelen asiasta keskivahvasti kiinnostuneille. Voimakkaimmin historiakärpäsen puraisemat voivat vemmojen kohtaloita selvittääkseen tutustua esimerkiksi moottoritorpedovenelaivueiden jatkosodan sotapäiväkirjoihin (spk:t 18802-18811/Kansallisarkisto). Tässä lyhyessä kirjoituksessa tarjoilen merivartiomiehen yleissivistykseen tarvittavan lyhyimmän mahdollisen oppimäärän vemmojen kunniakkaasta historiasta.

VMV-tunnuksen saaneita veneitä palveli Merivartiolaitoksessa kaikkiaan kaksikymmentä, joista kolmea alusta lukuun ottamatta kaikki olivat kotimaista tekoa. Kaikkein ikonisimmat, eli ne vemmoista puhuttaessa mieleemme piirtyvät (VMV:t 1 - 3 sekä 5 - 17), olivat Merivoimissa palvelleen insinöörikomentajakapteeni Jaakko Raholan suunnittelemat. Vemmat suunniteltiin alusta saakka sekä Merivartiolaitoksen että laivaston tarpeet huomioiden. Pidettiin tärkeänä, että vemmat olisi tarpeen tullen helppo muuntaa merivartioaluksista sota-aluksiksi, joka ominaisuus tuiki tärkeäksi myöhemmin osoittautuikin. Suunnittelussa tärkeimmät kriteerit olivat hinta, nopeus, merikelpoisuus ja yksinkertainen rakenne. Lopputuloksena oli linjakkaine muotoineen, mahonkisine kansineen ja runsaine messinkisine heloineen kaunein koskaan valtiota palvellut alusluokka – ainakin tämän katsojan silmään. 

Turun Veneveistämöltä valmistuneita ”sarjavemmoja”. Kuva: Merivartiomuseo.

Raholan suunnittelemilla vemmoilla oli tuotantoversiosta riippuen pituutta noin 24 - 26 metriä ja ne oli varustettu kolmella koneella, joista kukin pyöritti omaa suoran akselin päässä olevaa potkuriaan. Keskimmäisen ”risteilykoneen” teho oli noin 100 hv ja ulompien ”isojen koneiden” teho valmistajasta riippuen noin 500 hv á. Viimeksi mainitut olivat kahdessa ensimmäisessä vemmassa saksalaiset Maybach V12:t ja lopuissa helsinkiläisen Moottoritehdas Oy Ares Ab:n koneet, joista ensin mainitut siivittivät veneet 25 solmun huippunopeuteen ja jälkimmäiset 23 solmun. Rungot tehtiin Abeking & Rasmussenin telakalla Saksan Bremenissä (VMV 1 ja 2), Helsingissä U. Suortin veneveistämöllä (VMV 3), Uudenkaupungin veneveistämöllä (VMV 5 ja 6) sekä Turun veneveistämöllä (VMV 7 - 17). Vemmat 8 - 17 rahoitti vastaperustettu Oy Alko Ab, jolla oli intressi pitää laittomat kilpailijat poissa markkinoilta. Aseistuksena vemmoilla ennen sota-aikaa pääsääntöisesti oli konetykki keulakannella; Madsen 20M/30 tai kotimainen Valtion Kivääritehtaan 20/60 L (L-34).

Vemmat palvelivat Merivartiolaitoksessa hankintansa tarkoitusta suunnitellulla tavalla, tyrehdyttäen pirtun salakuljetuksen nopeasti ja tehokkaasti. Merivartiolaitoksen eri piireihin vemmat oli 1930-luvun loppupuolella sijoitettu seuraavasti: Suomenlahden itäpiirissä kaksi venettä, Suomenlahden länsipiirissä viisi venettä, Turun piirissä seitsemän venettä ja Pohjanlahden piirissä yksi vene.

Talvisodan alkaessa vemmat, kuten koko Merivartiolaitos, liitettiin Merivoimiin. Vemmat sijoitettiin Sukellusveneenhävittäjälaivueeseen, Moottoritorpedovenelaivueeseen, Varmistuslaivueeseen sekä erityistehtäviin, joissa ne tehtävästä riippuen varustettiin syvyyspomminpudottimin, torpedoheittimin, miinakiskoin sekä sumutuslaittein. Omasuojakykyä vahvennettiin peräkannelle sijoitetuin ilmatorjuntakonekiväärein. Välirauhan tullen alistusta Merivoimille ei purettu, vaan valmistautumista seuraavaan sotaan jatkettiin. Jatkosodan kuluessa vemmojen tehtävät säilyivät pitkälti samoina kuin talvisodassa. Varustusta edelleen vahvennettiin asentamalla osaan vemmoista mm. Boforsin 40 mm tykki, toinen konekivääri ja vedenalaisen kuuntelun laitteet. Sodissa tuli menestystä. Vemmat upottivat vihollisen pinta-aluksia, varmuudella ainakin yhden sukellusveneen ja mahdollisesti kolme muuta, kaappasivat pinta-aluksia sekä lentoveneen, pudottivat ainakin yhden vihollisen pommikoneen, miinoittivat, partioivat, vartioivat, taistelivat, pelastivat, varmistivat, kuljettivat, ynnä muuta… Myös tappioita tuli. Yhteensä viisi vemmaa menetettiin sotatoimissa; pääosin vihollisen ilmahyökkäysten tuloksena. Vemmojen sotapolkuun mahtuu jos jonkinmoisia tarinan arvoisia sattumuksia, joita tämän julkaisun tilarajoitus ei mahdollista kerrottavan. Niiden osalta ohjaan lukijan alussa mainituille lähteille. Muistakaa myös käydä kesälomamatkalla Kotkan Merivartiomuseossa ihailemassa ainokaista näihin päiviin säilynyttä yksilöä: VMV 11:a!

VMV 9 Somerin taistelun jälkeen. Kuva: SA-kuva

Ilja Iljin