Itämeri osana arktista aluetta

 Teksti julkaistaan Suomi merellä -vuosikirjassa syksyllä 2026

Arvoisa lukija, silmähtämällä tähän saatoitte haksahtaa klikkiotsikkoon, jota selluloosapohjaisessa tuotteessa ja ulkolaisperäisiä sanoja välttäen luontevammin kutsuttakoon viekoitusotsikoksi. Itämeri ei äkkiseltään tunnu osalta arktista aluetta. Ei se ole sitä ainakaan mitenkään itsestään selvästi ja ilman tulkintaa. Otsikon vihjaileva muotoilu on peräisin arvostamaltani päätoimittajalta, joka samalla on entinen merikadettikurssinjohtajani, joten en tohtinut laittaa vastaan vaan aloin työstämään aihetta. Työstön tuloksena muodostui tämä artikkelimuotoon puettu löytöretkinen, jossa tarkastellaan millä tavoin Itämeri on tai ei ole osa Arktista. Samalla opimme molemmista yhdessä ja erikseen. Tervetuloa mukaan.

Lähtekäämme liikkeelle luonnonmaantieteellisestä näkökulmasta. Missä tarkalleen ottaen pallopinnalla sijaitsee se arktinen alue, josta Itämeri mahdollisesti on osa? Kuten asiat tarkemmin katsottaessa tuppaavat, on vastaus monimutkaisehko.

Tähtitieteellisen määritelmän mukaisesti arktinen on se alue, missä aurinko jättää painumatta taivaanrannan taakse kesäpäivänseisauksen aikaan ja vastaavasti sieltä nousematta talvipäivänseisauksena. Alueen rajaa pohjoinen napapiiri. Piirin paikka maastossa vaihtelee johtuen maapallon akselin huojunnasta, mutta nykykarttoihin se on piirretty jotakuinkin leveyspiirille 66° 33’ P. Itämeren pohjoisin kolkka, eli nykyisin ruotsalaislähtöisesti Perämerenä tunnetun Kainuunmeren laki asettuu leveydelle 65° 54’ P, jääden siten 39 kulmaminuuttia, eli noin 72 km vajaaksi arktisesta yhteydestä. Piitimen-, Luulajan-, Kainuun- (ruots. Kalix-) ja Tornionjoet sekä vielä Heletti- (ruots. Skellefte-) ja Kemijoki toki kaatavat joka hetki tuhansin tonnein arktista alkuperää olevaa vettä Itämeren pohjoisiin sopukoihin, mikä uimareille tuo kosolti jäämerellistä tunnelmaa.

Arktinen alue voidaan määritellä myös ilmastollisesti siten, että siellä heinäkuun keskilämpötila pitkän aikavälin keskiarvona jää alle 10° C. Tämä määrittely ei tuo Itämerta yhtään lähemmäksi Arktista, sillä Suomi kokonaisuudessaan jää mainitun isotermin eteläpuolelle. Nuorgamissakin loppukesällä paistatellaan keskimäärin 12° C:ssa. Apua ei löydy myöskään puurajaan tai ikiroutaan perustuvista arktisen alueen määritelmistä, jotka molemmat jättävät Suomen ulkopuoliseksi. Mutta mertahan tässä olikin tarkoitus käsitellä; mitäpä vaivaamaan päätämme puunkasvulla ja routamaalla.

Arktinen alue toimintaympäristönä kyllä on luonteeltaan vahvasti merellinen. Tähtitieteellisen määritelmän mukaisen arktisen alueen, eli pohjoiskalotin, pinta-alasta Pohjoinen jäämeri kattaa noin 83 %, siinä missä koko pallostamme maailmanvaltameri ”vain” 71 %. Pohjoinen jäämeri on pienin valtameristä, mutta valtameri kaikki tyynni. Siis suuri ja suolainen. Sen pinta-ala on noin 14 miljoonaa km², syvin kohta 5550 m ja keskisyvyys 1038 m. Suomemme suloisia rantoja lipovan murtovesialtaan vastaavat luvut ovat 0,4 miljoonaa km², 459 m ja 54 m.

Jäämeri jäätyy talvisin kauttaaltaan, paitsi Grönlannin- ja Barentsinmeret Golfvirran vaikutuspiirissä olevilta osiltaan. Kesällä jäästä sulaa kaksi kolmannesta ja loppujää jää piinaamaan sinne uskaltautuvia laivoja pirullisen paksuna ja kovana monivuotisena jäänä. Itämeren pinta-alasta jäätyy keskimääräisenä talvena noin neljännes, mutta onneksi kaikki sulaa juhannukseen mennessä jopa Kainuunmerellä. Myös topologisesti meret ovat erilaiset, sillä Jäämeri on avoin molemmista päistä, siinä missä Itämeri on pussi. Tai lähteehän pohjukasta toki 25 000 ihmishenkeä maksanut Stalinin-, eli nykyään Vienan-Itämeren kanava, mutta se sallii syväydeltään enintään nelimetriset alukset, joten maailmanlogistiikkaa palvelevana laivaväylänä sitä ei voida pitää. Näyttäisi, että luonnontieteet ovat jättämässä Itämeren auttamattomasti osattomaksi Arktiksesta. Löytyisikö ihmistieteistä sellainen pelastus, että artikkelin otsikko saataisiin linjaan sisällön kanssa?

Itämeri on reunameri, mutta ei Jäämeren vaan Atlantin. Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO ja Kansainvälinen merikartoitusjärjestö IHO molemmat arvovaltaisissa asiakirjoissaan toteavat näin. Erinäisissä kansainvälisten seurojen määritelmissä, näennäisesti luonnontieteellisiin faktoihin perustuvissakin, on aina vähintään puolet politiikkaa, joten luettakoon ne kaikkinensa ihmistieteiden piirissä käsiteltäviksi.

Arktisen alueen poliittiset toimijat yhteenkokoavista foorumeista vakiintunein on kahdeksan jäsen- ja kolmentoista tarkkailijavaltion Arktinen neuvosto. Neuvoston puitteissa toimii kuusi pysyvää työryhmää, joista kukin on määritellyt arktisen alueen omia tarkoituksiaan varten. Yksikään määritelmistä ei sisällä Itämerta, vaikka osa kyllä sivuaa sitä Suomen Lapin ja Ruotsin Norrbottenin rantojen osalta. Toisaalta neljän Arktisen neuvoston jäsenvaltion – Suomen, Ruotsin, Tanskan ja Venäjän – lainkäyttövalta kattaa suuren osan Itämerestä, jopa leijonanosan, mikäli talousvyöhykkeet sisällytetään. Itämeri siis on huomattavalta osaltaan arktisten valtioiden määräysvallassa, ja alueiden merkittävissä poliittisissa toimijoissa on runsaasti päällekkäisyyttä.

 

Mainituista pohjoismaista selvästi arktisin, ehkäpä yllättäen, on Itämeren portinvartijana toimiva Tanska, joka kuningaskuntaansa kuuluvan Grönlannin kautta hallitsee valtavia arktisia alueita. Grönlannin pinta-ala on 2,1 miljoonaa km² ja sitä ympäröivän talousvyöhykkeen pinta-ala on 2,2 miljoonaa km². Tanska on lisäksi YK:n merioikeusyleissopimuksen mahdollistamalla tavalla hakenut mannerjalustansa laajentamista Grönlannin pohjoispuolella noin miljoonan neliökilometrin alueelle, joka paljon muun ohella sisältää pohjoisnavan. Laajennettu mannerjalusta, mikäli YK:n mannerjalustatoimikunta hakemuksen aikanaan hyväksyy, tuo rantavaltiolle yksinomaisen oikeuden merenpohjan resurssien hyödyntämiseen.

Grönlanti ympäröivine vesineen kätkee paitsi mittaamattomia luonnonvaroja, myös roimasti strategista pääomaa, joten itämerellinen Tanska varmasti pitää lujasti kiinni arktisuudestaan – ainakin niin kauan kuin Yhdysvallat asian sallii. Yhdysvaltain kiinnostus Grönlannin hallintaan ei ole Trumpin keksintöä, vaan ylivuosisatainen kestoteema. Yhdysvaltojen ensimmäinen ostotarjous Grönlannista vuonna 1867 kariutui, koska kauppa Alaskasta Venäjän kanssa veti kiinni ensiksi. Alaskan ostoa pidettiin tuolloin yleisesti niin pöljänä temppuna, ettei asiassa aloitteellisen ulkoministeri William Sewardin poliittinen pääoma sallinut enää edetä Grönlannin suhteen.

Vuonna 1910 Yhdysvallat ehdotti Grönlannin vaihtamista osaan Filippiinien saariryhmän saaria, jotka tuolloin olivat tähtilipun alla. Vaihtokauppa ei saanut Tanskassa kannatusta. Ei sillä, että ajatus olisi ollut mieletön; niinkin myöhään kuin 1917 möi Tanska Länsi-Intiansa, eli nykyiset Neitsytsaaret, Yhdysvalloille 25 miljoonalla dollarilla. Toisen maailmansodan ajan Grönlanti oli kovasti epämääräisen alkuperän omaavaan ja lopulta Yhdysvaltain Tanskalle pakkosyöttämään vuoden 1941 puolustussopimukseen perustuen käytännössä Yhdysvaltain protektoraatti, jossa sillä oli vapaat kädet tehdä kaikkia tarvittavia toimia saaren puolustamiseksi sekä paljon muuta. Sekään ei Yhdysvalloille riittänyt, vaan vuonna 1946 presidentti Truman tarjosi Grönlannista 100 miljoonaa dollaria. Kauppa ei taaskaan natsannut.

Tanskan päästyä sodan jälkeen tolpilleen päivitettiin mainittua puolustussopimusta vuonna 1951, ja Yhdysvaltain temmellysoikeutta rajoitettiin, mutta amerikkalaisille jäi silti reilusti toiminnanvapautta. Niin paljon, ettei Yhdysvaltain tarvitse omistaa Grönlantia vastatakseen turvallisuushuoliinsa, vaan suvereniteettikysymyksessä lienee imperialistinen pohjavire. Supervalta ei halua omalla pallonpuoliskollaan piitata pienen Tanskan piipityksestä. Tämä käy ilmi myös siitä, että kylmän sodan aikaan Yhdysvallat Tanskan laista piittaamatta varastoi ydinaseita Grönlannissa. Mainittu pohjavire tunnistettiin myös Suomen ulkoasiainhallinnossa, jossa 1970-luvulla laadittiin muistio koskien Yhdysvaltain mahdollisia aikeita Grönlannin suhteen. Trumpin Grönlanti-haikailu edellä mainitun valossa onkin hyvä laittaa mittasuhteisiinsa ja osaksi jatkumoa. Harva poliittinen ilmiö lopulta on uusi ja ennennäkemätön.

Vastoin yleistä käsitystä ja virallista tanskalaisgrönlantilaista narratiivia, Grönlanti tuskin myöskään on matkalla kohti itsenäisyyttä ilman ulkopuolista kätilöintiä. Grönlanti ei voi äänestää itseään itsenäiseksi. Itsehallintolakinsa 8 luvun perusteella Grönlanti voi kyllä tehdä päätöksen itsenäistymisestään, mutta sellainen päätös ei samaisen lain mukaan suinkaan laukaise itsenäistymistä, vaan ainoastaan velvoittaa Tanskan hallituksen neuvottelemaan asiasta. Voivat olla pitkätkin nuo neuvottelut ja sisältää kaikenlaisia esteitä, haasteita ja kipeitä osituksia ennen mahdollista valtioeroa. Grönlanti pinta-alaltaan vastaa Meksikoa ja väkiluvultaan Mikkeliä. Bruttokansantuotteeltaan se on Färsaaria pienempi. Todellisia haasteitakin siis ulkopuolelta tukemattomassa itsenäisyydessä lukujen valossa luultavasti olisi.

Jos on Itämeren valtioista Tanska arktinen niin on sitä vielä kahta enemmän Venäjä. Itänaapurimme kautta Itämeri kytkeytyy arktiseen alueeseen paitsi poliittisesti myös taloudellisesti. Venäjän Jäämeren-rannikon kautta Beringinsalmesta Karanportille kulkee Pohjoinen merireitti osana laajempaa Koillisväylää, joka tätä nykyä on ainoa taloudellisesti merkityksellinen arktinen logistinen yhteys. Viime vuonna reitin läpäisi sen nelisen kuukautta kestävän purjehduskauden aikana 94 rahtilaivaa kuljettaen 3,2 miljoonaa tonnia rahtia. Tonnien laittamiseksi mittasuhteisiin mainittakoon, että suurin piirtein saman verran rahtia lähti maailmalle viime vuonna Suomen suurimmasta vientisatamasta, Kotka-Haminasta. Maailman mittakaavassa ei siis aivan valtavasti, mutta jotain kuitenkin. Sivupuroja Pohjoisen merireitin tavaravirrasta lopulta syöttöliikenteen kautta päätyy myös Itämeren satamiin. Varmaankin suurempi osa päätyisi, jos moneen otteeseen haihatellun Jäämerenradan olisimme saaneet aikaiseksi rakentaa.

Oleellisemman taloudellisen kytköksen Venäjän Arktiksen ja Itämeren välillä muodostaa öljy, joka Siperiasta pumpataan putkia pitkin Suomenlahden suuriin öljysatamiin Koivistoon ja Laukaansuuhun sekä niistä edelleen varjolaivojen pohjissa maailmalle. Aikaisemmin Itämeren putkissa kulki lisäksi arktista kaasua 55 miljardia kuutiometriä vuosittain Viipurista Saksan Greifswaldiin, mutta saadun tiedon mukaan ukrainalainen purjeveneseurue pössäytti stopin tuolle syyskuussa 2022.

Itämeri siis kytkeytyy myös taloudellisesti arktiseen alueeseen, nykyisin erityisesti öljyliikenteen osalta. Sallikaa minun kuitenkin hieman rönsyillen ja spekulatiivisesti vielä väittää, että ensi vuosikymmenellä Pohjoinen merireitti tulee liikennemäärässä kalpenemaan Kiinan silloisine uusine ydinmurtajineen avatessa pohjoisnapaa sivuavan ja rantavaltioiden aluevedet välttävän keskisen Jäämeren reitin, eli Napaväylän, tai kiinalaisittain Polaarisilkkitien. Maailmanlaajuisia logistisia virtoja tuo uusi reitti muuttanee jossain määrin, mutta Itämereen vaikutus kuitenkin on vain välillinen – ainakin ilman sitä Jäämerenrataa.

Suomi julistaa arktisessa strategiassaan (2021) olevansa kauttaaltaan arktinen maa. Tätä helteisessä Helsingissä kirjoittaessani ei varsinaisesti siltä tunnu, mutta toisaalta tehdäänhän tuossa muutaman kivenheiton päässä Hietalahdessa valtavaa polaarijäänmurtajaa Kanadan rannikkovartiostolle. Ja on sellaisia siellä tehty ennenkin, joskin Neuvostoliittoon ja Venäjälle.

Työ- ja elinkeinoministeriön lukujen mukaan maailman jäänmurtajista 60 % olisi tehty Suomessa ja peräti 80 % täällä suunniteltu. Tilastot nyt aina saa haluamikseen sopivin kriteerein, enkä siksi käy lukuja kiistämään. Itse hiljan erästä tutkimusartikkeliani varten laskin kehittämineni kriteerein kaikki arktisella alueella säännöllisesti toimineet ja julkisten lähteiden perusteella tiedossa olevat siellä toimimaan suunnitellut jäänmurtajat vuosivälillä 1899–2035. Niistä kaikkiaan 211 laivasta 35 oli rakennettu Suomessa, mukaan lukien aina maininnanarvoiset kaksi ydinmurtajaa. Tuo 17 % ei ole valtaosa, mutta ei se varmasti ole häpeäkään pienelle Itämeren maalle.

Laivanrakennuksen kautta Suomi tosiaan kytkeytyy Arktikseen sekä taloudellisesti että teknologisesti. Tästä tunnustuksena Suomi myös tempaistiin mukaan arktisen alueen suurvaltapolitiikkaan Yhdysvaltain ja Kanadan kylkeen kolmikantaisen jäänmurtajayhteistyösopimuksen kautta. Sopimuksen myötä Suomessa tullaan valmistamaan vielä ainakin neljä polaarimurtajaa Yhdysvaltain rannikkovartiostolle ja telakoidemme saaman hännännoston myötä toivottavasti muitakin laivoja liittolaisillemme ja kumppaneille.

Entäpä onko Itämeri sotilaallisesti osa Arktista? Venäjällä vuodesta 2024 alkaen ovat luoteisarktinen ja Itämeren suunta jälleen kuuluneet saman strategisoperatiivisen johtoportaan, eli Leningradin sotilaspiirin vastuualueeseen. Alueita siis käsitellään operatiivisessa suunnittelussa ja operaatioiden toimeenpanossa sekä myös hallinnollisesti yhtenä sotilaallisena kokonaisuutena. Naton osalta järjestely on rinnasteinen. Pohjois-Atlantti, arktinen alue ja Pohjoismaat kuuluvat samaan yhteisoperaatioalueeseen ja yhden operatiivisen johtoportaan alaisuuteen. Molemmat osapuolet kykenevät monin eri asejärjestelmin vaikuttamaan arktiselta alueelta Itämerelle ja päinvastoin. Yhden alueen operatiivista suunnittelua ei siten ole mielekästä tehdä ottamatta huomioon toista. Kokonaisuutena tarkastellen sotilaallisesti alueet siis ovat vahvasti kytköksissä, elleivät jopa tykkänään samaa operatiivista näyttämöä.

Historiallisesti on Itämeren rannoilta taajaan lähdetty seikkailemaan, kalastamaan, turkispyyntiin tai asumaan sekä toisaalta myös ryöstämään ja valloittamaan arktiselle alueelle; myöhemmin lisäksi sitä tieteellisesti tutkimaan ja hallinnoimaan. Ruijan läänin norjankielinen nimikin, Finnmark, viittaa historialliseen suomalais- ja saamelaisasutukseen – muinaisnorjalaiset eivät noiden sukulaiskansojen välillä eroa tehneet. Asuuhan alueella edelleenkin kveenejä, mikä sanana on norjannos kainuulaisesta.

Kainuu käsitteenä viittasi menneinä aikoina selvästi nykyistä laajempaan alueeseen, sisältäen yleisesti pohjoisten suomalaisten asuttaman maan, erityisesti rannikkoseuduilla, muttei kuitenkaan saamelaisten alueita. Ryöstö- ja hävitysretkistä Kainuunmeren rannoilta pohjoiseen on historiallisia todisteita pitkänä vihana tunnetun Ruotsin ja Venäjän välisen rajasodan (1570–1595) ajoilta, kun ylikiiminkiläiset talonpojat Pekka Vesaisen johdolla kesällä 1589 läksivät Vienan Kantalahteen ja sen polttivat. Mahdollisesti joukko jatkoi syksymmällä pohjoiseen ja poltti Petsamon luostarinkin jouluyönä. Joku sen ainakin tuolloin poltti, mutta Vesaisen joukon osallisuudesta ei ole jäänyt kansantarujen lisäksi muita todisteita. Kantalahden ryöstösaaliista sen sijaan on, koska kyse oli veronalaisesta tulosta, josta vouti säntillisesti kantoi osansa kruunulle ja sen seikan verokirjaan Vesaisen nimen alle merkitsi.

Kuva 1: Pekka Vesainen kiveen ikuistettuna Ylikiimingissä. Kuva kirjoittajan.

Pian pitkän vihan jälkeen, 1599–1611, Ruotsia (ja Suomea) hallinneen Kaarle IX:n virallisena politiikkana ja intohimona oli valtakunnan verotusoikeuden laajentaminen Ruijaan ja samalla pääsyn raivaaminen Jäämeren kauppareiteille ja kalapaikoille. Ponnisteluja siihen suuntaan Ruotsin valtakunnassa hänen hallintokaudellaan sitä myötä oli: Kajaanin linna rakennettiin ja sotilasretkikuntia lähetettiin pohjoiseen, mutta lopulta suunnitelma jäi toteutumatta. Kuitenkin Itämerta ja Jäämeren rantoja mainituista syistä jo uuden ajan alussa voitaneen ainakin Ruotsin näkökulmasta pitää yhtenä ja samana strategisoperatiivisena näyttämönä.

Suomen suuriruhtinaanmaalla 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tehtiin useampia aloitteita Petsamon liittämiseksi Suomeen. Jäätymätön valtamerisatama olisi ollut tarpeen pikkuhiljaa päätään nostavan teollisuuden tarpeisiin, samalla vaatimuksissa ponnistaen pohjoissuomalaisten ylimuistoisista oikeuksista Jäämeren-kalastukseen. Vuonna 1864 hyvä keisarimme Aleksanteri II antoikin vastauksena Keisarillisen Suomen senaatin esitykseen armollisen kuulutuksen (nykykielellä asetuksen), jonka perusteella Petsamo luovutettaisiin suuriruhtinaanmaalle vaihtokauppana Suomenlahden pohjukassa Kannaksella sijainneesta Siestarjoen asetehtaasta. Viimeksi mainittu vaihtoikin nopeasti kuulutuksen jälkeen omistajaa, mutta kuulutuksen toinen puoli, eli Petsamon luovutus keisarilliselta hallinnolta harmillisesti unohtui toimeenpanna ja asia hautautui. Myöhempi huutelu suuriruhtinaanmaalta ei saanut asiaan liikettä. Ei vaikka huutoja itsenäistymisen jälkeen koetettiin säestää aseinkin Petsamoon kohdistuneilla heimosotaretkillä ensin vuonna 1918 Thorsten Renvallin ja sitten alkuvuodesta 1920 tuolloisen majuri K.M. Walleniuksen johtamana. Vasta Tarton rauhanneuvotteluissa lokakuussa 1920 asiasta muistuttaminen lopulta puri ja Suomi sai Petsamonsa neljännesvuosisadaksi, kunnes karhu sen jälleen vei. Suomen valtiollinen suhde Jäämeren rannoille on siis kaikkinensa pitkä mutta lopulta ohuehko.

 

Jäämerta ja Petsamoa. Kuva kirjoittajan.

Onhan täältä toki lähdetty Arktikselle tutkimismatkailijoina ja herroinakin. Peräti kaksi helsinkiläistä, Keisarillisen laivaston vara-amiraalit Arvid Adolf Etholén ja Johan Hampus Furuhjelm, koluttuaan ensin arktisia ja muitakin rantoja osana monituisia retkikuntia, on toiminut Alaskan kuvernööreinäkin. Ensin mainittu 1840–1845 ja jälkimmäinen 1859–1864. Hieman myöhemmin kolmas helsinkiläinen, Nils Adolf Erik Nordenskiöld, ensimmäisenä puhkaisi Koillisväylän Atlantilta Tyynellemerelle 1878–1879. Hänen kunniakseen oli nimettynä Karan- ja Itä-Siperianmerten väliin jäävä valtava merialuekin, kunnes venäläiset vuonna 1935 muuttivat sen itselleen kotoisammaksi Laptevinmereksi.

Helsinkiläisten tultua laitetuksi tikunnokkaan täytyy todeta, että myös Suomenlahden etelärannalla on asiassa kunnostauduttu. Tallinnasta ja sen lähitienoolta lähtöisin olevat baltiansaksalaiset Otto von Kotzebue, Eduard Gustav Freiherr von Toll ja ehkäpä kuuluisimpana amiraali Adam Johann von Krusenstern myötävaikuttivat merkittävin panoksin arktisten rantojen, saarten ja merien kartoitukseen 18.-20. vuosisadalla. Mainittakoon Itämeren rannoilla kasvaneena Arktiksen sankarina myös Tanskan Horsensissa alkunsa saanut Vitus Jonassen Bering, joka hänkin Keisarillisen laivaston palveluksessa pohjoisia meriä kartoitti ja niin tekemällä jätti nimensä historiaan sekä karttalehdille. Siellä mis’ Vitus tuolloin seilasi, kantaa nyt hänen sukunimeään Jäämeren Tyyneenmereen yhdistävä salmi. Kyllä Itämeren poika siis Jäämerellä pärjää – epäilemättä tyttökin, vaikka historia on siihen vähemmän tilaisuuksia antanut.

Kulttuurissosiologisesti arktisuus ja itämerellisyys lienevät kuitenkin eri asioita. Jäämeren kansoista saamelaiset ovat suomalaisten kanssa samaa juurta muutaman tuhannen vuoden takaa. Lähempää suomensukua ovat Vienan rantoja asuttaneet karjalaiset, mutta muutoin ovat arktisten kansojen kulttuuriset yhteydet Itämereen vähät. Venäläiset toki pitävät hallussaan laajoja arktisia alueita, mutta eivät historiallisesti ole arktinen kansa. Jos nyt ovat itämerellinenkään. Pjotr Aleksejevitš Romanov, joka myös Pietari Suurena tunnetaan, perusti ensimmäisen venäläisen Itämeren rantakaupungin Suomenlahden pohjukkaan vasta vuonna 1703 suuren Pohjan sodan voittojen siivittämänä. Toinen Venäjän Itämeren-pesäke, Saksalaisen ritarikunnan 1200-luvulla perustama Königsberg, siirtyi sirpin ja vasaran alle vasta 1945, saaden seuraavana vuonna neuvostopoliittisesti asianmukaisen nimen Kaliningrad. Neuvostoliitto alisti suuren osan muutakin Itämeren itärannikkoa puoleksi vuosisadaksi, mutta ei koskaan omaksunut Itämeren kansoille ominaista kulttuuria tai arvopohjaa. Taitavat venäläiset olla enemmin osin arokansaa, joka mongoliruhtinaiden työntämänä ja sittemmin laajentumisvimmassaan on vain sattunut pelmahtamaan kahdelle valtamerelle ja muutamalle pienemmälle.

Mitä siis löytöretkeltämme kotiintuomisina? Luonnontieteet suhtautuvat artikkelin otsikkoon nuivasti. Luonnonmaantieteellisestä, vesitieteellisestä, ilmastotieteellisestä, hydrografisesta tai kartografisesta näkökulmasta on vaikea pitää Itämerta osana arktista aluetta. Pehmeiden tulkintatieteiden osalta tilanne osoittautui hieman toiseksi, kuten kaukaa viisaalla päätoimittajalla aihetta tarjotessaan arvattavasti oli mielessään. Tunnettuna haasteena pehmeissä tieteissä toki on, että halutun lopputuloksen ja todistusaineiston kohtaanto-ongelmissa voidaan erotus kattaa tulkinnalla. Riittävän luovalla tulkinnalla teemme Karibiastakin arktisen. Silti yllä luomamme lyhyen katsauksen perusteella vaikuttaisi, että yhteiskuntatieteelliseltä kantilta Itämeri on, jos ei osa arktista, niin joka tapauksessa siihen sidottu monin nyörein. Alueiden välillä on poliittinen yhteys ja ne ovat samaa sotilaallista näyttämöä. On taloudellisia ja rikkaita historiallisia yhteyksiä sekä ainakin jossain määrin kulttuurisia ja henkilöhistorioihin liittyviä yhteyksiä. Näin perustellen ja uskollisena annetulle otsikolle onnistuin toivottavasti teidät, arvoisa lukija, vakuuttamaan ettei urakkanne ollut turha ja toisaalta, ettette ehken kuitenkaan täysin joutunut viekoittelevan otsikon uhriksi, vaan oli siinä ainakin puoli totuutta.

Ilja Iljin