Polaarijäänmurtajat arktisen diplomatian airuina

Tämä tutkimusartikkeli on julkaistu Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisussa Tiede ja ase, N:o 83, 2025.

 

ABSTRACT

This article, “Polar icebreakers as emissaries of Arctic Diplomacy”, examines the utility of icebreakers as instruments of diplomacy in the Arctic. Historically, especially naval assets have been central to diplomatic engagements, with naval forces serving as both symbols of sovereignty and as tools of persuasion. This article hypothesizes that in the Arctic, where sea ice limits access, icebreakers assume this role. The study integrates five established maritime diplomacy theories applying them to icebreaker operations in the Arctic. Five high-profile incidents, that have involved icebreakers in the Arctic, are analyzed as empirical case studies in light of the theories. The findings suggest that icebreakers are well-suited to convey diplomatic signals and that they do so even if no particular signals are intended. By developing its icebreaker fleet, a country adds to her leverage in Arctic diplomacy. This analysis contributes to the broader discourse on maritime diplomacy, extending its scope functionally beyond traditional naval power and geographically into the Arctic. In doing this, the study also highlights the strategic utility of icebreakers in addition to any functional purposes they might have.


JOHDANTO

Laiva on ollut diplomatian väline vähintään niin kauan kuin historian lähteet merkintöjä laivoista tuntevat. Muinaisen Egyptin merellistä voimaa tutkinut Gregory Gilbert on tunnistanut lukuisissa faaraoiden toimeenpanemissa merellisissä operaatioissa diplomaattisia tarkoitusperiä (Gilbert 2008, 103, 112-134). Antiikin Kreikassa vaikuttanut kenraali ja historioitsija Thukydides (n. 400 eaa, kirja 6, luku 47) kuvaa peloponnesolaissodan historiassaan kuinka ateenalaiset esittelivät laivastonsa mahtia muille kaupunkivaltioille voittaakseen näitä puolelleen. Amiraali Horatio Nelson totesi kirjeessään vuonna 1801 laivueellisen Britannian laivaston aluksia olevan parhaat neuvottelijat Euroopassa. Niin sanotun tykkivenediplomatian kulta-aikaa oli aikakausi 1800-luvun loppupuolelta seuraavan vuosisadan alkuun, jolloin useat eurooppalaiset valtiot ja Yhdysvallat käyttivät sotalaivastojaan heikompien valtioiden painostamiseen; esimerkiksi britit Kiinassa, Yhdysvallat Japanissa, saksalaiset Marokossa ja ranskalaiset Vietnamissa.

Ilmiö ei päättynyt maailmansotiinkaan. Aihetta teoretisoinut brittiläinen diplomaatti James Cable on tunnistanut toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta vuoteen 1979 pitkälle toistasataa tapausta, jossa merellistä voimaa on käytetty diplomatian välineenä sotaa alemmanasteisessa kontekstissa (Cable 1981, 223-258). Kylmän sodan aikana näkemys merellisen voiman diplomaattisista vaikutuksista jaettiin rautaesiripun molemmin puolin. Neuvostoliiton tuolloinen merisotalaivaston komentaja, laivastoamiraali Sergei Gorshkov kirjassaan Морская мощь государства (The Sea Power of the State, ei suomennettua laitosta) pitää laivastoa politiikan instrumenttina ja tärkeänä diplomatian apuvälineenä (Gorshkov 1979, 248-249). Käsityksen merellisestä voimasta diplomatian välineenä voidaan siten katsoa jaetun laajalti ajassa ja paikassa. Tunnistamme nykymaailmassakin helposti olevan diplomaattista merkitystä sillä, että esimerkiksi länsimaiden sotalaivat suorittavat merenkulun vapauden turvaamispurjehduksia Kiinan aluevesikseen julistamalla Etelä-Kiinan merellä, tai vaikkapa Venäjän ja Kiinan laivastojen toimeenpannessa yhteisharjoituksen Suomenlahdella.

Laivasta erityisen soveltuvan diplomatian tarkoituksiin tekee sen laaja maantieteellinen ulottuvuus ja joustava käytettävyys. Maavoiman strateginen liikkuvuus on huono. Ulkomailla se tarvitsee tukikohtia, joiden saaminen ja ylläpitäminen voi olla poliittisesti haastavaa. Maavoimaa ei voi ulkomailla siirtää huomiota herättämättä ja siirtoihin liittyvät aikajänteet joka tapauksessa ovat pitkät. Ilmavoima tarvitsee ylilentolupia ja laskeutumislupia. Tehokas ilmavoiman käyttö vaatii tukikohtia (tai lentotukialuksen) toiminta-alueen lähellä ja siksi soveltuu huonosti pitkäkestoiseen läsnäoloon tukialueen ulkopuolella. Meren aava selkä sen sijaan on vapaata kaikkien laillisten vesilläliikkujien kulkea; näin myös aluemeret viattoman kauttakulun puitteissa ja jopa sisäiset aluevedet esteettömän kauttakulun puitteissa. Laivat voivat viettää merellä kuukausia ilman tukeutumistarvetta ja niitä voidaan verrattain huomaamattomasti asemoida koko ”maailman valtameren” laajuudelta. (ks. Till 2013, 228-229; Cable 1981, 67; Allen 1980, 15; Luttwak 1974, 1-2.).

Arktinen alue on teknologian kehityksen ja ilmastonmuutoksen vuoksi enenevässä määrin avautumassa suurvaltakilpailun näyttämöksi. Merijään, jäätiköiden ja ikiroudan alla piilossa ja ”lukittuina” olleet resurssit hiljalleen paljastuvat ja ovat enenevässä määrin hyödynnettävissä. Tällä tavoin paljastuvia resursseja ovat niin uudet meriyhteydet, kaivannaiset, kuin elolliset luonnonvaratkin. Jään ja ikiroudan sulaessa horjuu myös niille perustettu arktinen voimatasapaino. Asia ei tietenkään ole jäänyt suurvalloilta huomaamatta – Arktis on erityisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen ollut niiden kasvavan mielenkiinnon kohteena. Tästä kielivät mm. arktista suorituskykyä kasvattavat hankkeet, joista vähäisimpänä ei voida pitää kaikilla arktisilla suurvalloilla käynnissä olevia mittavia jäänmurtajahankkeita.

Yhdysvalloissa on strategiseen debattiin 2000-luvun alkupuolelta lähtien ja yhä voimistuvin äänenpainoin noussut ns. jäänmurtajavaje (icebreaker gap). Vajeella on viitattu sekä Yhdysvaltain jäänmurtosuorituskyvyn ja tunnistettujen tarpeiden väliseen eroon että erityisesti lehdistössä myös amerikkalaisten ja venäläisten polaarimurtajien huomattavaan lukumääräiseen eroon. Vajeen kuromiseksi on jo pitkään ollut vireillä jäänmurtajarakennusohjelma, joka kuitenkin on pahoin viivästynyt. (Committee on the Assessment… 2007, 79-93; Judson 2015; Britt 2021.). Presidentti Trumpin hallinto on ottanut jäänmurtajien rakentamisen jonkinasteiseksi prioriteetikseen, ja presidentti itse on väläytellyt jopa neljänkymmenen jäänmurtajan hankintaa sekä ydinjäänmurtajien hankintaa.

Myös Kanadassa vajepuhe vallitsee. Maa on vuonna 2010 käynnistyneen kansallisen laivanrakennusohjelmansa puitteissa jo rakentanut kuusi uutta jäänmurtajaa ja tilauskirjoissa on jopa 20 alusta lisää (Government of Canada 2025).  Kanadankin rakennusohjelma on viivästynyt johtuen samoista syistä kuin Yhdysvalloissa – eli osaamisen puutteesta telakoilla (Choi 2023). Osaamispuutteita paikkaamaan solmivat Yhdysvallat ja Kanada Suomen kanssa kolmenvälisen jäänmurtajayhteistyösopimuksen (”ICE Pact”) kesällä 2024.

Venäjä on vahvistamassa nykyisellään jo ylivoimaisesti maailman suurinta jäänmurtajalaivastoaan neljällä ydinjäänmurtajalla ja muutamilla tavanomaisen käyttövoiman aluksilla. Venäjä myös virittelee jäänmurtajayhteistyötä Intian kanssa; todennäköisesti pakotteiden kiertämistarkoituksessa ja mahdollisesti myös jonkinlaisena strategisena vastineena länsimaiden ICE Pact -yhteistyölle. Kiina on viime vuosina kasvattanut jäänmurtajalaivastoaan nopeasti ja varmentamattomien tietojen mukaan tavoittelee sekin ydinjäänmurtajaa (Doshi ym. 2021).

Polaarijäänmurtajat, erityisesti ydinenergiaa käyttövoimanaan hyödyntävät, ovat kallis ja teknologisesti kunnianhimoinen suorituskyky rakentaa ja ylläpitää. Monista käynnissä olevista hankkeista voimme päätellä, että suurvalloilla kuitenkin on huomattavaa mielenkiintoa jäänmurtajasuorituskykynsä kehittämiseen. Selvää on, että jäänmurtajien käyttötarkoituksia on kunkin suurvallan geopoliittisista intresseistä ja myös maantieteestä riippuen erilaisia. Valtiot käyttävät jäänmurtajiaan, kuten kaikkea muutakin voimaansa, etujensa edistämiseen monipuolisesti. Asetan artikkelissa hypoteesiksi, että jäänmurtajia voidaan muiden käyttötarkoitusten ohella ainakin jäämerellisessä kontekstissa käyttää myös diplomaattisten viestien välittämiseen. Tarkastelen alkuun viittä laivojen diplomaattiseen hyödyntämiseen liittyvää teoriaa, jonka jälkeen arvioin niiden valossa viittä tapausesimerkkiä. Tapausesimerkeiksi on valittu sellaisia Pohjoisen jäämeren kansainvälistä huomiota saaneita tapahtumia, joissa jäänmurtajat ovat olleet osallisia.

LAIVA DIPLOMATIAN VÄLINEENÄ

Laivojen käyttö diplomatiassa on ilmiönä laajalti tunnettu, mutta siihen liittyvästä käsitteistöstä ei tutkijoiden kesken vallitse yksimielisyyttä. Kirjallisuudessa pääpiirteiltään samaan ilmiöön viitataan esimerkiksi laivastodiplomatiana (naval diplomacy; esim. Booth 1977; Till 2013), laivastosuostutteluna (naval suasion; Luttwak 1974), laivastoläsnäolona (naval presence; Turner 1974) ja laivastoviestintänä (signaling with naval forces; Allen 1980). Suurelle yleisölle tunnetuin käsite lienee kuitenkin tykkivenediplomatia (gunboat diplomacy), jolla on viitattu painostavaan laivastovoiman käyttöön diplomaattisten tarkoitusperien edistämiseksi varsinkin 1800-luvun suurvaltakilpailun kontekstissa. Käsitteen teoreettisen sisällön loi James Cable (1920-2001), joka kattavalla tutkimuksellaan osoitti, että ainakaan hänen viimeisen aihepiiriä käsittelevän kirjansa julkaisuun mennessä (1994), ei tykkivenediplomatia ollut ilmiönä keskuudestamme kadonnut.

Diplomaattisia merkityksiä saavaa tilannetta voidaan aina tulkita kunkin osapuolen näkökulmasta erikseen. Esimerkiksi Cable käyttää aloitteellisesta osapuolesta termiä hyökkääjä (assailant), toiminnan kohteen vastaavasti ollessa uhri (victim). Luttwak käyttää viimeksi mainitusta käsitteitä kohdevaltio ja kohdeosapuoli (target state/party). Le Mière puolestaan kutsuu molempia osapuolia yksinkertaisesti toimijoiksi (actor) tarkemman roolin ilmetessä asiayhteydestä. Pyrkimyksessäni pitää tämän artikkelin käsitteistö mahdollisimman yksinkertaisena, käytän jäljempänä kaikkien teorioiden yhteydessä osapuolista termejä aloitteentekijä ja vastaaja. Molemmat osapuolet voivat samanaikaisesti olla sekä aloitteentekijöitä että vastaajia. Aloitteentekijä ja vastaaja siten tässä artikkelissa tarkoittavat (vain) tarkastelunäkökulmaa.

Tykkivenediplomatia

Cablelle (1981, 39) tykkivenediplomatia on määritelmällisesti ”rajoitetun laivastovoiman käyttöä tai sillä uhkaamista muutoin kuin sotatoimena, edun saamiseksi tai menetyksen välttämiseksi valtioiden välisessä kiistassa […]”. Määritelmä on tässä artikkelissa käsiteltävistä suppein. Läheskään kaikki laivojen diplomaattisia merkityksiä saava toiminta ei Cablelle ole tykkivenediplomatiaa, vaan hänen määritelmänsä edellyttää osapuolten välistä kiistaa sekä aloitteelliselta osapuolelta konkreettista tavoitetta. Kyse ei kuitenkaan määritelmän mukaan saa olla varsinaisesta sotatoimesta, vaan tykkivenediplomatiassa poliittisen tavoitteen saavuttamista edistetään painostamalla, uhkaamalla tai enintään rajoitetulla sotilaallisen voiman kineettisellä käytöllä. Välineenä valtion tavoitteiden edistämisessä tykkivenediplomatiassa on nimenomaan laivastovoima (naval force), eli sotalaivat. Muiden valtionalusten soveltuvuutta tehtävään Cable ei tarkastellut.

Laivastovoimaa voidaan tykkivenediplomaattisessa tarkoituksessa käyttää tavoilla, jotka jakautuvat neljään luokkaan: ratkaisevasti, tarkoituksellisesti, myötävaikuttavasti ja näytösluontoisesti (definitive, purposeful, catalytic and expressive force). Käyttäessään ratkaisevaa voimaa, on aloitteentekijän tarkoituksena luoda laivastovoimaa hyödyntäen paikallinen fait accompli, eli toteutunut ”peruuttamaton” tosiasia, johon vastaajalla ei jää mielekkäitä keinoja tehokkaasti reagoida. Tällaisesta esimerkkinä strategisella tasolla toimii Argentiinan toimeenpanema Falklandinsaarten (Islas Malvinas) haltuunotto, joka toki pian aloitteentekijän yllätykseksi osoittautui peruutettavissa olevaksi. Käytettäessä ratkaisevaa voimaa on Cablen mukaan kyse tykkivenediplomatiasta eikä sotatoimesta, kunhan aloitteentekijä arvioi, että vastaajan kynnys aloittaa sota ei toimenpiteen johdosta ylity. Jos aloitteentekijä pitää sodan alkamista toimiensa johdosta todennäköisenä, ei kyse ole tykkivenediplomatiasta vaan sotatoimesta. Falklandin tapauksessa on Cablen mukaan osoitettu Argentiinan arvioineen, että Iso-Britannia alistuisi luopumaan saarista toteutuneen tosiasian edessä, joten kyse on tykkivenediplomatiasta. Argentiina arvioi väärin, mutta siitä saatiin varmuus vasta Britannian päättäessä, että diplomaattiset vastatoimet eivät asiassa riittäneet vaan oli vastattava sotatoimella. Kuten on monimutkaisia tosielämän ilmiöitä analyyttisiin luokkiin sovitettaessa yleistä, eivät määrittelyt ole yksiselitteisiä. Falklandin konflikti voidaan nähdä niinkin, että myös Britannian vastaus oli tykkivenediplomatiaa (eikä sotatoimi), sillä sen voimankäyttö oli rajoitettua. Kuninkaallinen laivasto olisi voinut iskeä myös Argentiinan valtion alueelle, jonka seikan myös argentiinalaiset hyvin tiesivät. Iso-Britannia kuitenkin valitsi rajoittaa konfliktin saarille. Näin tulkittuna Britannia ei aloittanut Argentiinan hyökkäyksen vastatoimena sotaa, vaan käytti sekin tykkivenediplomaattista ratkaisevaa voimaa ja ainoastaan kumosi Argentiinan aiemmin saaman edun asettaen sen saarten takaisinvaltauksen jälkeen toteutuneen tosiasian eteen – fait accompli. (Cable 1981, 41-86; Cable 1985, 103-112.)

Aloitteentekijän tavoitteiden ambitiotason mukaisesti järjestettynä pykälän tarkoituksellista voimaa alempana on Cablen (1981, 57-58) luokittelussa tarkoituksellinen voima. Siitä on kyse, kun valtio laivastovoimaansa asemoimalla tai muunlaisen merellisen voimannäytön tuloksena saa toisen valtion tekemään päätöksen, jota se ei muutoin olisi tehnyt tai vaihtoehtoisesti pidättäytymään päätöksestä, jonka se muussa tapauksessa olisi tehnyt. Johtuen ulkopuolisten yleisesti ottaen huonosta näkyvyydestä valtioiden päätöksentekoon ja päätösten vaikuttimiin, on usein hyvin vaikea osoittaa, että ratkaiseva tekijä jonkin päätöksen tekemisessä tai tekemättä jättämisessä olisi ollut ulkoinen voimannäyttö. Cable itse (1981, 65-66) käyttää esimerkkinä Kuwaitin tilannetta vuonna 1965, jolloin paikalle lähetetty vahva brittiläinen laivasto-osasto sai Irakin pidättäytymään todennäköisestä valtaamisyrityksestä.

Myötävaikuttavasta voimasta on kyse aloitteentekijän asemoidessa laivastovoimaa siten, että se voi tilanteenmukaisesti (opportunistisesti) hyödyntää sitä intressiensä edistämiseen käynnissä tai mahdollisesti käynnistymässä olevassa kansainvälispoliittisessa tilanteessa. Siinä, missä ratkaisevaan voimaan ja tarkoitukselliseen voimaan liittyy selkeästi määritetty diplomaattinen tavoite, ei myötävaikuttavaan voimaan sellaista kuulu, vaan laivastovoima vaikuttaa aloitteentekijän tavoitteiden suuntaisesti yleisellä tasolla. Nimenomaiset myötävaikuttamisen keinot ja kohteet eivät ainakaan lähtötilanteessa ole aloitteentekijän tiedossa. Cable (1981, 67-71) käyttää esimerkkinä Ison-Britannian kuninkaallisen laivaston läsnäoloa Itämerellä vuosina 1919-21. Tuolloisen Itämerenlaivueen komentaja, vara-amiraali Sinclair, sai Lontoosta tehtäväkseen yksinkertaisesti ”näyttää Britannian lippua ja edistää Britannian poliittisia tavoitteita tilanteen vaatimalla tavalla”.

Viimeisenä luokkana Cablen tykkivenediplomatiassa on näytösluonteinen voima, josta on kyse aloitteentekijän käyttäessä laivastovoimaa tuomaan painoarvoa diplomaattiselle lausumalle tai kannalle. Kyseessä on eräänlainen diplomaattinen huutomerkki tai alleviivaus. Esimerkkinä tässä toimii saksalaisen panssarilaiva Deutschlandin vierailu Espanjan Ceutassa elokuussa 1936. Vierailun toiminnallinen tarkoitus oli panssarilaivan mukana matkustaneen amiraali Scheerin lounas kaupungissa olleen kenraali Francon kanssa. Diplomaattinen konteksti oli kuitenkin paljon tärkeämpi: Hitler oli muutamaa päivää aiemmin tehnyt päätöksen tukea Francon kansallismielisiä Espanjan sisällissodassa. Deutschlandin vierailu kirkasti Saksan kannan maailman silmien edessä. (Cable 1981, 81-82.). Oheiseen taulukkoon olen tiivistänyt tulkintani Cablen tykkivenediplomatian luokkien määrittelystä.

 

Taulukko 1: Tykkivenediplomatian luokat (mukaillen, Cable 1981, 41-87).

Tykkivenediplomatia

Luokka

Aloitteentekijän on diplomaattisten tavoitteidensa edistämiseksi tarkoitus:

Ratkaiseva voima

ratkaisevan suurta paikallista laivastoylivoimaa ja/tai yllätystä hyödyntäen asettaa vastaaja asemaan, jossa sille ei jää mahdollisuuksia tehokkaisiin vastatoimiin.

Tarkoituksellinen voima

laivastovoimalla uhkaamalla saada vastaaja tekemään ratkaisu, jota se ei muutoin olisi tehnyt tai vaihtoehtoisesti pidättäytyä ratkaisusta, jonka se muutoin olisi tehnyt.

Myötävaikuttava voima

asemoida laivastovoimaansa siten, että se kykenee myötävaikuttamaan aloitteentekijän yleisten diplomaattisten tavoitteiden suuntaisesti tilanteiden siihen tarjoutuessa.

Näytösluonteinen voima

asemoida tai muutoin käyttää laivastovoimaansa siten, että diplomaattinen lausuma tai kanta kirkastuu tahi vahvistuu.

 

Laivastosuostuttelu

Edward Luttwak (1942-) kehittelee merellisen voiman poliittisia vaikutuksia koskevassa teoriassaan laivastosuostuttelun (naval suasion) käsitettä, jolla hän viittaa vastaajaosapuolen poliittisiin reaktioihin, olivatpa nuo aloitteentekijän tavoittelemia tai eivät. Luttwak kiinnittää huomiota siihen, että aloitteentekijä on diplomaattisia vaikutuksia tavoitellessaan pakotettu toimimaan vastaajaosapuolen havainto- ja ymmärryskyvyn muodostaman suodattimen läpi. Tämä tekee laivastosuostuttelusta perusluonteeltaan epätarkkaa ja epävarmaa. Aloitteentekijän toimet voidaan tulkita väärin tai ne voivat jäädä vastaajalta kokonaan huomaamatta. Luttwakin mukaan esimerkiksi sellaiset vastaajat, joilla itsellään ei ole suurvaltalaivastojen suorituskykyjä, vaikkapa lentotukialusosastoja tai ydinsukellusveneitä, eivät välttämättä ymmärrä niiden toimintaa siinä määrin, että osaisivat tulkita mahdollisia diplomaattisia viestejä. Toisaalta toiminta, jolla ”aloitteentekijä” ei ole tavoitellut minkäänlaista viestiä, voidaan vastaajan toimesta väärinymmärryksen vuoksi tulkita viestiksi. (Luttwak 1974, 15.)

Laivastosuostuttelu on käyttöalaltaan tykkivenediplomatiaa laajempi, sillä se kattaa myös vastaajaosapuolen kannalta myönteiset laivastovoiman käytöstä aiheutuvat diplomaattiset vaikutukset, kuten liittolaisen tarjoaman tuen. Luttwak tunnistaa vaikutuksia saavutettavan sekä piilevän (latent) että avoimen (active) suostuttelun kautta. Ensin mainitussa aloitteentekijä asemoi tai muuten käyttää laivastovoimaansa vailla mitään muille osapuolille ilmeisiä vaatimuksia tai jopa ilman sille itselleen selviä tavoitteita. Käsite ”aloitteentekijä” on tässä yhteydessä harhaanjohtava, sillä mitään aloitetta ei välttämättä ole edes tekeillä. Kyse voi olla laivastovoiman rutiininomaisesta partioinnista tai ennakoivasta asemoinnista tarkemmin määrittelemättömän tulevan käyttötapauksen varalta (vrt. Cablen myötävaikuttava voima). Piilevällä laivastovoiman käytöllä voi olla vastaajaosapuolissa kannustavia (supportive) tai pidäkettä luovia (deterrent) diplomaattisia vaikutuksia. Liittolaisvaltioita esimerkiksi Yhdysvaltain laivaston partiointi tietyllä merialueella on omiaan kannustamaan, kun taas vastustajia kohtaan sama teko luo pidäkettä ja rajoittaa niiden toiminnanvapautta. Laivastosuostuttelu saa aikaan konkreettisia vaikutuksia vastaajaosapuolen tehdessä päätöksiä laivastovoiman asemoinnin tai muun toiminnan muokkaamassa informaatiotilassa. Vaikutukset ovat piilevän laivastosuostuttelun tulosta riippumatta siitä, tunnistaako tai tiedostaako mikään osapuoli niitä sellaisiksi. (Luttwak 1974, 11-17.)

Piilevä laivastosuostuttelu on sisällöllisesti kohtalaisen lähellä Cablen myötävaikuttavan voiman luokkaa, kun huomioidaan ainoastaan pidäkettä luovat (eikä kannustavat) vaikutukset. Kumpikaan ei edellytä aloitteentekijältä mitään julkilausuttua tai välttämättä edes sille itselleen selvää tavoitetta, vaan kyse on toimimisesta yleisten tavoitteiden suhteen oikeansuuntaisesti. On hyvä kuitenkin huomioida, että Cablen luokittelu perustuu ensisijaisesti aloitteentekijän näkökulmaan, kun taas Luttwakin suostuttelu tapahtuu vastaajaosapuolen päätöksenteossa. Laivastovoiman toiminta merellä voi kuitenkin molemmissa tapauksissa olla sama.

Avoimesta suostuttelusta on kyse silloin, kun aloitteentekijän tavoite on julkilausuttu tai vastaajaosapuolille muutoin selvä. Avoimesti suostutteleva aloitteentekijä siis käyttää laivastovoimaa siten, että vastaajaosapuoli toimisi aloitteentekijän haluamalla tavalla (vrt. Cablen tarkoituksellinen voima). Avoimeen suostutteluun voi sisältyä sotilaallisen voiman (kineettistä) käyttöä, kunhan se on symbolista. Voimankäyttö on symbolista silloin, kun vastaajaosapuoli tunnistaa voimankäytöstä sille koituvan vahingon aloitteentekijän toimesta tarkoituksellisesti rajoitetuksi ja ennemmin diplomaattista kuin sotilaallista päämäärää tavoittelevaksi (vrt. Cablen ratkaiseva voima). Avoimessa laivastosuostuttelussa on vahvoja yhtymäkohtia Cablen tykkivenediplomatian ratkaisevan voiman ja tarkoituksellisen voiman luokkiin. Tosin, kuten piilevälläkin suostuttelulla, voi avoimella suostuttelulla olla vastaajaosapuolissa myös myönteisiä vaikutuksia. Avoimen suostuttelun Luttwak jakaa aikaansaadun reaktion perusteella tukevaan (supportive) ja painostavaan (coercive). Sama toimenpide voi saada aikaan molemmat reaktiot riippuen vastaajan suhteesta aloitteentekijään. Painostavan avoimen suostuttelun Luttwak jakaa edelleen pakottavaan (compellant) ja pidäkettä luovaan (deterrent). Ensinmainitussa vastaajalta vaaditaan jotakin toimenpidettä ja viimeksimainitussa sellaisesta pidättäytymään. (Luttwak 1974, 17-38.)

Luttwak (1974, 29-35) pureutuu teoriassaan myös laivojen symboliseen arvoon. Hänen mukaansa kaikki valtion laivat kantavat symbolisesta näkökulmasta tarkasteltuna mukanaan edustamansa valtion koko mahtia. Kunkin laivan symbolinen arvo siten on verrannollinen omistajavaltion kokonaisvoimaan, eikä esimerkiksi aluksen omiin sotilaallisiin tai muihin suorituskykyihin, eikä myöskään paikalliseen voimatasapainoon. Luttwak käyttää esimerkkinä taistelulaiva USS Missourin vierailua Turkkiin keväällä 1946, missä kontekstina oli Neuvostoliiton voimakas painostus Turkkia kohtaan Dardanellien salmen oikeudellista asemaa koskevassa kiistassa. Missourin vierailulla ei ollut paikalliseen, Neuvostoliitolle vahvasti suotuisaan, sotilaalliseen voimatasapainoon mitään sanottavaa vaikutusta. Sen sijaan sillä oli vaikutusta strategiseen voimatasapainoon. Yhdysvallat valtiona asettautui Turkin taakse, jota strategista liikettä Missourin vierailu ilmensi. Neuvostoliitto, vaikkakin Turkin lähialueilla paikallisesti sotilaallisesti paljon Yhdysvaltoja vahvempi, joutui kiistassa perääntymään. Vähäisemmän vallan paikallisesti voimakkaampikaan alusosasto tuskin olisi saavuttanut samaa lopputulosta.

Voimme tarkastella symboliarvoa myös Cablen esittämää Deutschlandin vierailua esimerkkinä käyttäen. Myös Portugal tuki Francoa, mutta olisiko sen, selvästi Saksaa heikompana valtiona, toimeenpanema laivastovierailu Ceutassa ollut symboliarvoltaan vastaava, vaikka vierailuun käytetty laiva olisi ollut sotilaallisilta suorituskyvyiltään Deutschlandia vahvempikin? Tuskin. Toisaalta, selvästi Luttwakista poiketen, Cablen teoriassa ei paikallinen sotilaallinen voima kuitenkaan ole vailla merkitystä. Tykkivenediplomatian taksonomiaa tarkasteltaessa on kolmen ylimmän luokan osalta helppo tulkita paikallisilla voimasuhteilla olevan vähintään jotain merkitystä halutun diplomaattisen vaikutuksen aikaansaamisessa. Ratkaisevan voiman osalta jopa ratkaiseva merkitys.

 

Taulukko 2: Laivastosuostuttelun luokat (mukaillen, Luttwak 1974, 7).

Laivastosuostuttelu

·       Tarkoittaa laivastovoiman asemoinnista tai toiminnasta vastaajaosapuolessa aiheutuvia reaktioita.

·       Laivan symbolinen arvo on suoraan verrannollinen omistajavaltion kokonaisvoimaan.

Piilevä

Laivastovoiman asemoinnista tai toiminnasta, ilman siihen liittyvää vaatimusta tai tavoitetta, aiheutuvat vastaajaosapuolen reaktiot.

Avoin

Julkilausutulla tai kontekstista muutoin selvästi ilmenevällä vaatimuksella ryyditetyt laivastovoiman asemoinnista tai toiminnasta aiheutuvat vastaajaosapuolen reaktiot.

Tukeva

Vastaajan asema tai toiminnanvapaus paranee.

Pidäkettä luova

Vastaajan asema tai toiminnanvapaus heikkenee.

Tukeva

Vastaajan asema tai toiminnanvapaus paranee.

Painostava

Vastaajan asema tai toiminnanvapaus heikkenee.

 

Pakottava

Vaatii vastaajalta toimintaa.

Pidäkettä luova

Vaatii vastaajaa pidättäytymään toiminnasta.


Laivastoläsnäolo

Stansfield Turner (1923-2018) käyttää laivastojen diplomaattisia vaikutuksia hyödyntävästä toiminnasta käsitettä laivastoläsnäolo (naval presence). Turnerin mukaan diplomaattisia vaikutuksia voidaan aikaansaada asemoimalla laivastovoimaa ennaltaehkäisevästi (preventively) rauhan aikana tai vastauksena käynnistyneeseen kriisiin (reactively). Molemmissa tapauksissa laivastovoiman läsnäololla tai toiminnalla voidaan sekä kannustaa (encourage) aloitteentekijän tavoitteiden mukaista toimintaa, että luoda pidäkettä (deter) tavoitteiden vastaiselle toiminnalle. Turnerin teoria siten tunnistaa, kuten Luttwakinkin, vastaajan kannalta myönteiset ja kielteiset diplomaattiset tavoitteet. Kannustamisen Turner näkee voivan kohdistua vastaajaosapuoliin yhtä lailla riippumatta niiden suhteesta aloitteentekijään. Aloitteentekijän tavoitteiden mukaiseen toimintaan voidaan siis kannustaa niin liittolaisia, vastustajia kuin puolueettomiakin vastaajaosapuolia. Luttwakista poiketen, Turnerille ei ole merkitystä sillä, ovatko tavoitteet julkilausuttuja, piileviä vai epämääräisiä. (Turner 1974, 14.)

Turner, Cablesta ja Luttwakista poiketen, kiinnittää teoriassaan paljon huomiota diplomatiaan käytettävän laivastovoiman määrään ja laatuun. Hänen mukaansa läsnäolotehtävässä käytetyn laivastovoiman tulee suorituskyvyiltään aina olla soveltuvaa tuottamaan tehokas vaste toiminta-alueella ilmenneisiin tai mahdollisesti ilmeneviin haasteisiin. Turner tunnistaa viisi laivastovoiman suorituskykyä, jotka voivat olla läsnäolotehtävässä tarpeellisia: maihinnousu-, ilmaisku-, maa-ammunta-, saarto- ja tiedustelukyky. Erityisesti kriisivasteena käytettäessä, tulisi laivastovoiman Turnerin mukaan olla vahvuudeltaan sellainen, että se välittömästi ja uskottavasti pystyy omilla suorituskyvyillään uhkaamaan tahoa, joka sitä pyrkii haastamaan. Ennaltaehkäisevästi käytettynä riittää, että läsnäolotehtävässä käytetty laivastovoima ei ole selvästi heikompi, kuin alueen muut laivastot. Viimeksi mainitussa tapauksessa voidaan Turnerin mukaan jossain määrin laskea sen (vaikutelman) varaan, että vahvistuksia on tarvittaessa näyttämölle tuotettavissa. (Turner 1974, 14.) Luttwakista poiketen ja kuten Cablella, Turnerin teoriassa siis paikallisella voimatasapainolla vaikuttaisi olevan merkitystä. Turner ei tarkemmin perustele näkemystään tai esitä empiirisiä esimerkkejä.

Toisaalta, vaikka konkreettisia vaikuttamiseen soveltuvia suorituskykyjä ei olisikaan, on valtionaluksen purjehduksella kotivesien ulkopuolelle silti lähes poikkeuksetta diplomaattisia vaikutuksia. Tähän johtopäätökseen Turner artikkelissaan päätyy: ”… lähes minkäkokoinen ja -laatuinen voima tahansa on riittävä välittämään viestin siitä, että Yhdysvallat on huolestunut [concerned] tilanteesta ja voi niin päättäessään tuoda näyttämölle muuta sotilaallista voimaa”. (Turner 1974, 14-15; vrt. Cablen näytösluonteinen voima.)

 

Taulukko 3: Laivastoläsnäolon muotojen luokittelu ja kuhunkin tarvittava laivastovoima (mukaillen, Turner 1974, 14-15).

Laivastoläsnäolo

●         Toimintaan ja toiminta-alueeseen laadultaan ja määrältään soveltuva laivastovoima.

Huolen/kiinnostuksen osoittaminen

●         Läsnäololla välitetään viesti siitä, että aloitteentekijä seuraa alueellista tilannetta.

●         Lähes mikä tahansa laivastovoima on riittävä; yksittäinen aluskin.

Ennaltaehkäisy

●         Aloitteellista.

●         Laivastovoima ei saa olla selvästi muiden alueen toimijoiden laivastovoimia heikompi.

Kriisivaste

●         Reaktiivista.

●         Laivastovoiman tulee muodostaa välitön ja uskottava uhka muille alueen toimijoille.

Kannustaminen

omien intressien mukaiseen toimintaan.

Pidäkkeen luominen

omien intressien vastaiselle toiminnalle

Kannustaminen

omien intressien mukaiseen toimintaan.

Pidäkkeen luominen

omien intressien vastaiselle toiminnalle

 

Laivastoviestintä

Charles Allen (1925-2002) lähtee ajattelussaan siitä havaitsemastaan ristiriidasta, että vaikka sotalaivastot nykymaailmassa lähes tykkänään toimivat rauhanajan olosuhteissa ja tehtävissä, eivät nuo tehtävät saa osakseen lähimainkaan samanlaista analysointia ja teoretisointia kuin sodanajan tehtävät. Allenin mukaan rauhanajan tehtävien tulisi esimerkiksi vaikuttaa osaperusteena tehtäessä päätöksiä valtion ylläpitämän laivastovoiman määrästä ja laadusta. Hänen teoriassaan laivastojen rauhanajan tehtävät jakaantuvat kahteen pääluokkaan, jotka ovat laivastoviestintä diplomaattisen sanoman vahvistamiseksi ja rajoitettu voimankäyttö silloin, kun diplomatia osoittautuu riittämättömäksi. Kuten Turnerkin, pitää Allen paikallisia voimasuhteita tärkeinä. Allen jopa määrittelee verrattain yksityiskohtaisesti, millaista laivastovoimaa mihinkin tehtävään tarvitaan. (Allen 1980, 3-4, 6, 26.). Mahdollisesti Allenin ja Turnerin samanlainen ammatillinen tausta – molemmat laivastoupseereita – on ohjannut heidän tarkastelunäkökulmaansa operatiivistaktiselle tasolle, ja siten korostamaan paikallisten voimasuhteiden merkitystä, kun taas Cable (diplomaatti) ja Luttwak (strategian tutkija, historioitsija) taustansa puolesta kohdistavat katseensa ensisijaisesti strategiselle tasolle.

Allenin rajoitetun voimankäytön käsite on perusperiaatteiltaan samansisältöinen, kuin Cablen teoriassa ratkaisevan voiman käyttö ja Luttwakin symbolinen voima. Laivastojen rauhanajan tehtävien toisen pääluokan, eli laivastoviestinnän, osalta luokittelu on hienojakoisempi kuin edellä mainituilla teoreetikoilla, joten sitä on tarpeen lähemmin tarkastella. Allen jaottelee laivastoviestinnän neljään portaaseen, jotka aloitteentekijältä vaadittavan sitoutumisen asteen ja samalla aloitteentekijän omaksuman eskalaatioriskin perusteella alenevassa järjestyksessä ovat: voimannäyttö (show of force), päättäväisyyden osoitus (show of resolve), kiinnostuksen osoitus (show of interest) ja jatkuva taustaviestintä (latent continuous signals). Allenin teorian erityiseksi ansioksi voidaan lukea jatkuvan taustaviestinnän tunnistaminen laivastojen diplomaattisten vaikutusten yhdeksi nimenomaiseksi muodoksi. Allenin ajattelu viestinnästä on modernia siinä mielessä, että viestintää ei hänen mukaansa voida välttää. Kaikki on viestintää mukaan lukien viestimättömyys (Allen 1980, 15, 26).

Kaikki laivastoviestinnän neljä porrasta mahtuvat Allenin teoriassa laivastovoiman rutiininomaisen läsnäolon puitteisiin. Toisaalta kaikki paitsi jatkuva taustaviestintä voidaan myös toimeenpanna osana vakauttavaa läsnäoloa tai kriisivasteena. Näiden ero on, että vakauttaminen toimeenpannaan ennaltaehkäisevästi ja kriisivaste reaktiivisesti. Tässä on selvät yhtymäkohdat Turneriin sekä jossain määrin myös Cablen myötävaikuttavaan ja tarkoitukselliseen voimaan. Sekä vakauttavalla läsnäololla että kriisivasteella voidaan Allenin mukaan tavoitella joko 1) pidäkkeen luomista vastustajille, 2) liittolaisten tukemista, 3) puolueettomien kääntämistä omalle puolelle, 4) omien intressien turvaamista tai 5) kansainvälisen oikeuden puolustamista. Jälkimmäisen osalta Allen mainitsee esimerkkinä merenkulunvapauden turvaamisen kiistanalaisissa salmissa. (Allen 1980, 16-20.)

 

Taulukko 4: Laivastoviestinnän lajit ja niiden käyttökonteksti, tavoitteet, keinot ja vaadittava voima järjestettynä alenevasti sitoutumisen asteen ja eskalaatioriskin perusteella. Huom. Allenin teoriassaan tunnistamaa laivaston rauhanajan tehtävien toista pääluokkaa, eli rajoitettua voimankäyttöä ei ole tähän taulukkoon sisällytetty. (Mukaillen, Allen 1980, 26.)

Laivastoviestintä

Viesti tai toiminta

Konteksti

Tarkoitus

Uhatut tai toimeenpannut toimenpiteet

Voimannäyttö

Rutiininomainen läsnäolo

Vakauttava läsnäolo/ kriisivaste

·       Pidäkkeen luominen

·       Liittolaisten tukeminen

·       Puolueettomien kääntäminen

·       Intressien turvaaminen

·       Oikeuden puolustaminen

Kohdennettu viestintä

Vastustajan meriyhteyksien rajoittaminen

Omien meriyhteyksien turvaaminen

Päättäväisyyden osoitus

Osoittaa sitoutumista alueelle/ asiaan

Ei tarkkaan määritetty

Kiinnostuksen osoitus

Ei osoita sitoutumista alueelle/ asiaan

Ei mitään

Jatkuva taustaviestintä

 

Ystävien voittaminen, liittolaisten tukeminen, pidäkkeen luominen vastustajille, jne.

Moninaiset, epämääräiset

 

Merellinen diplomatia

Christian Le Mière (1978-) laajentaa käsitteen laivastodiplomatiasta merelliseen diplomatiaan (maritime diplomacy), joka hänen mukaansa käsittää paitsi sotalaivojen, myös kaikkien muiden valtionalusten toiminnan. Esimerkiksi hän nostaa Kiinan kansanvapautusarmeijan laivaston sairaala-aluksen He Ping Fang Zhou (suom. Rauhan arkki), joka vuosittaisilla purjehduksillaan kiertää kehitysmaita Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa hoitaen satamavierailuidensa aikana paikallisia potilaita ja lahjoittaen lääkintätarpeita. Toiminta on omiaan parantamaan avunsaajien, ja väestön yleisemminkin, mielikuvaa Kiinasta. Vierailut ovat ainakin pintapuolisesti tarkastellen vastikkeettomia, mutta toki apua saanut valtio helposti jää kiitollisuuden velkaan, joka muissa yhteyksissä saattaa ilmetä Kiinan intressien mukaisena käyttäytymisenä. (Le Mière 2014, 6, 30.)

Le Mière jakaa merellisen diplomatian kahteen pääluokkaan: yhteistyöhakuinen (cooperative) ja painostava (coercive). Sotalaivojen käyttämisestä painostamiseen ei Le Mièrellä ole oleellista uutta sanottavaa verrattuna edellä käsiteltyyn. Hänen teoriansa tämän artikkelin kannalta mielenkiintoiseksi tekee, että siinä ainoana käsitellyistä teorioista on paneuduttu erittelemään yhteistyöhakuisen merellisen diplomatian muotoja sekä toisaalta puolisotilaallisten ja ei-sotilaallisten alusten käyttöä diplomaattisessa painostamistarkoituksessa. Viimeksi mainitusta hän käyttää termiä ”paratykkivenediplomatia” (paragunboat diplomacy; vrt. paramilitary tai paralympialaiset; Le Miere 2014, 7-14.)

Yhteistyöhakuisessa merellisessä diplomatiassa kaikki osapuolet ovat mukana omasta tahdostaan, aktiivisina toimijoina. Joku osapuolista voi kantaa toiminnasta suuremman vastuun, mutta kaikkien on jollain tavalla myötävaikutettava. Kaikkien osapuolten on koettava toiminnasta hyötyvänsä. Koska kaikki voittavat, ovat tavoitteet luonteeltaan rakentavia. Yhteistyöhakuisella merellisellä diplomatialla Le Mièren mukaan tavoitellaan 1) (pehmeän) vaikutusvallan, 2) luottamuksen ja/tai 3) liittouman rakentamista tahi vahvistamista. Muotoina tulevat kyseeseen 1) humanitaarinen ja kriisiapu, 2) hyväntahdonvierailut, 3) yhteiset koulutukset ja harjoitukset sekä 4) yhteiset operaatiot. (Le Mière 2014, 7-14.)

Paratykkivenediplomatian tärkeimpänä etuna suhteessa perinteiseen (Cablen) tykkivenediplomatiaan Le Mière pitää eskalaationhallintaa. Jos ei sotilaallista voimaa mukanaan kanna, niin ei sitä myöskään voi käyttää ja siten riski on pienempi tilanteen riistäytymiselle ei-haluttuun suuntaan. Puolisotilaallisilla tai siviilialuksilla välitetty diplomaattinen viesti on siten luonnostaan vähemmän vastakkainasetteleva. Le Mière jopa väittää, että tällöin voidaan tosiasiallisesti käyttää kovempiakin voimakeinoja, kuin mikä sotalaivoille olisi mahdollista ilman eskalaatiota. (Le Mière 2014, 31, 40.)

 

Taulukko 5: Yhteistyöhakuisen merellisen diplomatian taksonomia ja tavoitteet. (Mukaillen, Le Mière 2014, 9.)

Yhteistyöhakuinen merellinen diplomatia

 

Humanitaarinen ja kriisiapu

●        Pehmeän vallan/vaikutusvallan rakentaminen

●        Luottamuksen rakentaminen

 

Hyväntahdonvierailut

●        Pehmeän vallan/vaikutusvallan rakentaminen

●        Luottamuksen rakentaminen

Yhteinen koulutus ja harjoittelu

●        Luottamuksen rakentaminen

●        Liittouman rakentaminen

 

Yhteiset operaatiot

●        Luottamuksen rakentaminen

●        Liittouman rakentaminen

 

 

JÄÄNMURTAJIEN VÄLITTÄMIÄ DIPLOMAATTISIA MERKITYKSIÄ: TAPAUSESIMERKKIEN TARKASTELU

Yhdysvaltain jäänmurtajien purjehdukset Koillisväylällä vuosivälillä 1963-1967

Kesällä 1963 oli Yhdysvaltain Rannikkovartioston jäänmurtaja USCGC Northwind komennettuna Jäämerelle merentutkimustehtäviin, jolloin se kulki useamman kerran läpi Itä-Siperianmeren ja Laptevinmeren (ent. Nordenskiöldinmeri) yhdistävän Sannikovinsalmen. Seuraavana kesänä (1964) tempun toisti Yhdysvaltain laivaston (myöhemmin rannikkovartioston) jäänmurtaja USS Burton Island. Neuvostoliiton hallitus heräsi asiaan ja toimitti Yhdysvalloille nootin, jossa mainittiin Koillisväylän kapeikkojen, eli Karanportin sekä Vilkitskin-, Laptevin- ja Sannikovinsalmien historiallisesti kuuluvan Neuvostoliitolle ja ettei mikään niistä palvele kansainvälistä merenkulkua. Samalla todettiin mainitut salmet Neuvostoliiton sisäisiksi aluevesiksi ja tuomittiin niiden käyttö ulkomaisten alusten toimesta ilman NL:n myöntämää lupaa. Yhdysvallat vastasi, että se pitää jatkossakin mainittuja salmia kansainvälisen merioikeuden mukaisina kansainväliseen merenkulkuun tarkoitettuina salmina, joissa kaikilla valtioilla on oikeus viattomaan kauttakulkuun ja että kansallisella lainsäädännöllä ei siksi voi salmissa olla toimivaltaa. Diplomaattista viestiä vahvistettiin komentamalla Northwind purjehdukselle Karanmerelle heti viestin tiedoksiannon jälkeen kesällä 1965. Paria vuotta myöhemmin, 1967, pyrkivät Rannikkovartioston jäänmurtajat USCGC Eastwind ja USCGC Edisto ensimmäisinä aluksina maailmassa purjehtimaan Pohjoisen jäämeren ympäri. Jääolosuhteiden Novaja Zemljan pohjoispuolella osoittauduttua niille liian vaikeiksi, muuttivat ne reittisuunnitelmansa kulkemaan Vilkitskinsalmen läpi. Tällä kertaa tuomitsi NL kuitenkin asian niin jyrkkäsanaisesti, että Yhdysvallat lopulta päätti luopua aikeesta ja kutsui jäänmurtajansa takaisin. (Department of State 1992, 71-74; Pharand 1968.)

Vuosien 1963 ja -64 purjehdukset saattoivat hyvin liittyä pääasiallisesti merentutkimukseen, mutta niitä seurannutta vuoden 1965 Northwindin purjehdusta, sen välittömästi seurattua Koillisväylän kansainvälisoikeudellista asemaa koskevaa kannanottoa, on vaikea mielekkäästi tulkita ottamatta huomioon diplomaattista kontekstia. Cablen luokittelussa tapauksen voidaan katsoa istuvan ainakin näytösluonteisen voiman luokkaan, eli diplomaattisen viestin alleviivaukseksi. Toisaalta, mikäli huomio irrotetaan paikallisista sotilaallisista voimasuhteista ja tarkastellaan tapausta strategisella tasolla, on perustellusti mahdollista tulkita vuoden 1965 purjehdus myös tarkoituksellisen tykkivenediplomaattisen voiman käyttönä, joskin lopputulokseltaan epäonnistuneena. Paikallisesti Northwind ei toki Neuvostoliittoa mitenkään uhannut, mutta strategisella tasolla kantoi se mukanaan Yhdysvaltain, eli toisen tuolloisen supervallan mahtia. Strategiselta tasolta katsottuna Yhdysvaltain kansallinen voima välittyi Northwindin kautta Jäämerelle ja kohdistui Koillisväylän salmien asemaa koskevaan kysymykseen, jossa Yhdysvaltain vaatimuksena oli NL:n tekemä ratkaisu salmien avaamisesta kansainväliselle meriliikenteelle tai vähintään sen osoittaminen, ettei NL:n kannalla ollut tosiasiallista merkitystä. Yhdysvaltain voima ei kuitenkaan riittänyt, kuten vuoden 1967 purjehduksen tapahtumat ja yhä jatkuva asiaa koskeva diplomaattinen erimielisyys osoittavat.

Viimeksi mainittu purjehdus yksittäisenä tapahtumana näyttäytyy Cablen teorian valossa näytösluontoisena tykkivenediplomaattisen voiman käyttönä, jonka tarkoituksena oli alleviivata Yhdysvaltain arktista toimijuutta ja teknologista edistyksellisyyttä. Tulee huomioida, että luokittelu aloitteentekijän näkökulmasta on omiaan olemaan aloitteentekijälle armollinen. Jos myös vuoden 1967 purjehdus oltaisiin onnistuneesti viety läpi Vilkitskinsalmen, voitaisiin Cablen teorian valossa koko tapahtumasarja tulkita myös ratkaisevana tykkivenediplomaattisen voiman käyttönä. Yhdysvaltain voitaisiin katsoa asettaneen NL:n tapahtuneen tosiasian eteen, johon viimeksi mainitulla ei jäänyt tehokkaita keinoja vastata. Koska kuitenkin NL vastaajaosapuolena tehokkaasti aloitteeseen vastasi ja esti purjehduksen, voidaan aloitteentekijän ambitiotaso jälkikäteisesti ”pudottaa” alempaan luokkaan. Hintana pudotukselle tulee pitää aloitteentekijälle suunnitelmiensa perumisesta aiheutuvaa diplomaattista haittaa. Voidaan katsoa, että koska yritys jäi Yhdysvaltain toistaiseksi viimeiseksi, rasittaa tuo haitta sitä edelleen.

Luttwakin teoriassa ovat vuosien 1963, -64 ja -67 purjehdukset luettavissa piilevän laivastosuostuttelun luokkaan. Vuoden 1965 purjehdus asettuu Neuvostoliittoa kohtaan avoimen painostavan, pakottavan laivastosuostuttelun luokkaan, jossa julkilausuttuna vaatimuksena oli NL:n taipuminen Yhdysvaltain tulkintaan Koillisväylän salmien kansainvälisoikeudellisesta asemasta. Yhdysvaltain kanssa Koillisväylää koskien samanmielisten vastaajien näkökulmasta kyse oli avoimesta, tukevasta suostuttelusta, jossa julkilausuttuna tukevana viestinä: tekin voitte tehdä näin; Yhdysvallat seisoo kantanne takana. Samanmielisten toiminnanvapaus siis ainakin teoreettisesti rahtusen kasvoi, vaikkakaan eivät muut tuolloin tai sittemminkään ole avoimesti NL:n/Venäjän tulkintaa haastaneet. Ei liene poissuljettua, etteikö Kiina voisi vastaisuudessa Venäjän määräyksistä piittaamattomalla Koillisväylän purjehduksella toiminnallisesti osoittaa haastavansa Venäjän kannan, mikäli laskisi siitä olevan hyötyä. Myös Yhdysvallat saattaa haastaa Venäjän asiassa uudelleen, jos sen suunnittelemat jäänmurtajahankinnat toteutuvat ja suorituskyky siten toiminnallisen haastamisen mahdollistaa. Vähäisemmät vallat, vaikka usealla niistä on ja on ollut soveltuvaa suorituskykyä, eivät ole tehneet liikkeitä Venäjän kannan haastamiseksi. Jossain määrin vaikea olisi myös kuvitella muiden kuin mainittujen globaalien suurvaltojen, ainakaan muutoin kuin osana liittoumaa, toimeenpanevan Venäjän vastaisia merenkulunvapauden turvaamisoperaatioita Koillisväylällä. Edellä mainitut huomiot mahdollisesti viittaavat siihen, että Luttwakin teoriassaan kuvaamalla tavalla on laivan kansalliseen kokonaisvoimaan verrannollisella (eli strategisen tason) symboliarvolla suurempi merkitys diplomaattisessa viestinnässä, kuin mitä paikallisilla toiminnallisilla suorituskyvyillä. Vain suurvalta vaikuttaa riittävän legitiimiltä toimijalta uskottavasti haastamaan toisen suurvallan poliittisia kantoja huolimatta siitä, että myös vähäisempi valta voisi paikalliset voimasuhteet ajallisesti rajatusti itselleen edullisiksi rakentaa.

Turnerin teorian mukaisesti Yhdysvaltain jäänmurtajien purjehduksissa Koillisväylällä oli kyse laivastoläsnäolosta, sillä jäänmurtajat määritelmän mukaisesti edustivat toimintaan ja toiminta-alueeseen soveltuvaa voimaa. Vähintään kyse oli Yhdysvaltain huolen tai kiinnostuksen osoituksesta. Mahdollisesti kyse oli lisäksi ennaltaehkäisevästä kannustamisesta Koillisväylän avaamiseen kansainväliselle merenkululle, joskin tällöin täytyy jälleen erottaa toisistaan strateginen ja operatiivistaktinen taso. Ennaltaehkäisevä voima Turnerin mukaan ei saa olla selvästi heikompi, kuin alueen muut laivastovoimat. Yhdysvaltain Koillisväylälle lähettämät jäänmurtajat kuitenkin paikallisesti olivat selvästi heikompia, kuin NL:n alueella olevat jäänmurtajat ja varsinkin NL:n sotilaallinen voima, joten niiden läsnäolon merkitys operatiivistaktisella tasolla tarkasteltuna näyttäisi kilpistyvän huolen tai kiinnostuksen osoitukseen. Tällainen selitys kuitenkin jää vajaaksi. Merkityksellisempi kuva tilanteesta piirtyy strategisella tasolla, jossa kansallinen kokonaisvoima tulee ottaa huomioon. Tällöin Yhdysvaltain jäänmurtajien läsnäolo saa laajempaa merkitystä; esimerkiksi Turnerin tarkoittamaa ennaltaehkäisevää, kannustavaa laatua. Diplomatiassa operoidaan strategisella tasolla, joten diplomaattisten merkitysten välittymistä on mielekkäintä tarkastella strategisessa kontekstissa.

Allenin laivastoviestinnän luokkien näkökulmasta vuoden 1965 purjehdus on tulkittavissa voimannäyttönä, jonka tavoitteena oli omien meriyhteyksien turvaaminen. Vuosien 1963 ja -64 purjehdukset luontevimmin näyttäytyvät kiinnostuksen osoituksena ja vuoden 1967 purjehdus taas mahdollisesti päättäväisyyden osoituksena. Allenin teoriassaan asettamat laivastovoiman määrä- ja laatuvaatimukset eivät näin tulkittuna kaikin osin täyty, mutta kuten edellä on todettu, strategisella tasolla tehtävää tarkastelua ei välttämättä ole mielekästä rajoittaa yksittäisen lavetin suorituskyvyn perusteella.

 

Yhdysvaltain rannikkovartioston jäänmurtaja USCGC Polar Sean purjehdus Luoteisväylällä vuonna 1985

Yhdysvaltain Jäämerellä toimeenpanemat merenkulun vapauden turvaamisoperaatiot eivät ole rajoittuneet Koillisväylälle. Vuonna 1985 purjehti USCGC Polar Sea Kanadan tahdon vastaisesti läpi Luoteisväylän. Kanada pitää pohjoisen saaristonsa läpi kulkevaa merireittiä, kuten NL/Venäjä Koillisväylän salmia, sisäisinä aluevesinään ja edellyttää ulkomaisten alusten anovan lupaa läpikulkuun. Yhdysvallat pitää Luoteisväylää YK:n merioikeusyleissopimuksessa tarkoitettuna kansainväliseen merenkulkuun käytettävänä salmena (ks. SopS 50/1996, III osa), jossa kaikki alukset nauttivat oikeutta esteettömään kauttakulkuun. Tulkintansa mukaista oikeutta käyttääkseen ilmoitti Yhdysvallat mainittuna vuonna diplomaattiteitse Kanadalle, että Polar Sea tulisi purjehtimaan Luoteisväylän läpi. Yhdysvallat korosti, että kyseessä oli kohteliaisuudesta annettu ilmoitus (eikä lupa-anomus) ja että merioikeusyleissopimus sinänsä ei moista ilmoitusta edellyttäisi. Asiasta vaihdettiin muutamia diplomaattisia sanomia, joissa molemmat osapuolet kohteliain sanankääntein pitivät kiinni kannoistaan. Kanada ei myöntänyt lupaa, eikä Yhdysvallat myöntänyt lupaa kysyneensäkään. Lopulta Kanada totesi (oli pakotettu toteamaan), että sisällöllisesti Polar Sea täytti kaikki ne vaatimukset, joita Luoteisväylän läpi purjehtivalta alukselta edellytettiin ja että Luoteisväylää koskevaa suvereniteettiaan harjoittaakseen Kanada siksi sallii Polar Sean purjehduksen. Purjehdus itsessään sujui ongelmitta ja hyvässä yhteisymmärryksessä. Yhdysvaltain näkökulmasta oikeus esteettömään kauttakulkuun tuli osoitetuksi, eikä se vastaavaan toimeen ole myöhemmin ryhtynyt. Vuonna 1988 Yhdysvallat ja Kanada jopa solmivat arktista yhteistyötä koskevan sopimuksen, jonka mukaisesti jäänmurtajien purjehdukset Luoteisväylällä jatkossa tapahtuisivat vain Kanadan suostumuksella. (Rothwell 1996, 191-196; Department of State 1992, 73-74; Canada and the United States 1988.)

Siinä missä Yhdysvaltain kyky ja tahto toiminnallisesti haastaa NL/Venäjä Koillisväylällä jäi 1960-luvun tapahtumien perusteella epäselväksi, ei Polar Sean purjehdus jättänyt tulkinnan varaa. Yhdysvallat kiistämättömästi osoitti diplomaattisen kantansa ja kykynsä sen toiminnalliseen vahvistamiseen. Luokittelut eri teorioiden valossa osuvat pääosin yksiin edellisessä tapausesimerkissä käsitellyn Northwindin vuoden 1965 purjehduksen kanssa. Cablen tykkivenediplomatian näkökulmasta tarkasteltuna voidaan tosin nähdä Polar Sean purjehdus myös ratkaisevan voiman käyttönä. Kanadalle ei sen diplomaattisesta retoriikasta huolimatta tosiasiallisesti jäänyt tehokkaita keinoja vastata Yhdysvaltain painostukseen, joten purjehduksessa kyseessä oli Luoteisväylän kansainvälisoikeudellisen aseman osoittava fait accompli. Saman tilanteen Yhdysvallat todennäköisesti olisi saavuttanut Koillisväylällä, jos myös vuoden 1967 purjehdus olisi onnistuneesti viety läpi aiotun Vilkitskinsalmen.

Mahdollisesti liennytyksenä tärkeän naapurinsa ja liittolaisensa suuntaan Yhdysvallat kuitenkin pian painostuksensa ja voimannäyttönsä jälkeen suostui edellä viitattuun arktista yhteistyötä koskevan sopimuksen allekirjoittamiseen Kanadan kanssa. Paitsi Kanadan suostumuksesta tuleviin Luoteisväylän läpi suuntautuviin jäänmurtajapurjehduksiin, sovitaan asiakirjassa myös hieman laajemmin yhteistyöstä molempien osapuolten jäänmurtajien purjehduksen edesauttamiseksi ja niillä kerättävän tieteellisen tiedon jakamiseksi. Vaikkakaan suoranaisista yhteisistä jäänmurtajaoperaatioista ei tekstissä mainita, voidaan siinä tunnistaa kaikuja Le Mièren yhteistyöhakuisesta merellisestä diplomatiasta. Voidaan tulkita, että Yhdysvallat onnistui taitavalla diplomatialla käyttämään Polar Sean purjehduksen sekä kantansa vahvistamiseen että solmimalla sopimuksen myös yhteistyön tiivistämiseen tai vähintäänkin aiheutuneen eripuran hälventämiseen. Yhdysvallat ei sopimuksella myöskään merkittävissä määrin tosiasiallisesti luopunut oikeuksistaan. Sillä ei ole toiminnallista tarvetta purjehtia Luoteisväylän läpi jäänmurtajillaan, ja jos tarve ilmaantuisi, voisi se hyvin todennäköisesti luottaa saavansa Kanadalta suostumuksen. Vaikka suostumusta ei jostain syystä heltiäisikään, voisi Yhdysvallat yksinkertaisesti toistaa vuoden 1985 ”luvattoman” purjehduksensa. Sopimus on lisäksi irtisanottavissa lyhyellä kolmen kuukauden ilmoitusajalla.


Kiinalaisten jäänmurtajien purjehdus Pohjoisella jäämerellä kesällä 2024

Kesällä 2024 purjehti kolme kiinalaista jäänmurtajaa samanaikaisesti Pohjoisella jäämerellä. Niistä kaksi, Xue Long 2 ja Zhong Shan Da Xue Ji Di, toimivat pohjoisnavan lähistöllä, mikä mahdollisesti liittyy Kiinan tutkimuksiin keskisen Jäämeren ylittävän meriväylän, eli ns. Napaväylän, käyttökelpoisuudesta merenkulkuun tulevaisuudessa. Kiinan vahvan toiminnallisen läsnäolon kontekstina on sen vuoden 2018 arktista politiikkaa koskevassa julkilausumassa omaksumansa lähiarktinen status ja samassa asiakirjassa virallisesti lanseeraamansa Polaarisilkkitiehanke (State Council Information Office… 2018). Purjehduksensa aikana toimitti Xue Long 2 myös satamavierailun Kuolan Muurmanniin. Lähiarktisen Kiinan läsnäolo Jäämerellä oli jäänmurtajien lukumäärällä mitattuna siis vahvempi kuin varsinaisen arktisen suurvallan, Yhdysvaltojen, joka samana vuonna operoi Jäämerellä yhdellä rannikkovartioston jäänmurtajalla (USCGC Healy) ja yhdellä tutkimusjäänmurtajalla (Sikuliaq).

Cablen tykkivenediplomatian teorian valossa on Kiinan verrattain vahva jäänmurtajaresursointi Jäämerellä tulkittavissa näytösluonteiseksi voimaksi. Kiinan voidaan katsoa asemoineen jäänmurtajavoimaansa alleviivatakseen julistamaansa lähiarktista statusta. Sama viesti on Luttwakin teorian näkökulmasta tulkittavissa piilevänä laivastosuostutteluna, jossa vastaajaosapuolina ovat kaikki muut alueesta kiinnostuneet valtiot. Käänteisesti voi asian nähdä niin, että mikäli Kiina vuoden 2018 julkilausumansa jälkeen olisi laiminlyönyt jäänmurtajalaivastonsa kehittämisen ja sillä operoinnin arktisella alueella, olisi sen arktinen asema luultavasti selvästi nykyistä heikompi. Julistukset tarvitsevat tuekseen toiminnallisia tekoja ollakseen uskottavia. Allenin laivastoviestinnän kannalta vahva jäänmurtajaresursointi on nähtävissä vähintään kiinnostuksen osoituksena arktiseen alueeseen. Toisaalta huomioiden, että operointi tapahtui usealla laivalla yhtäaikaisesti, haastavissa olosuhteissa, kaukana tukialueesta, ei välttämättä aivan väärä tulkinta olisi myöskään nähdä toimintaa sitoutumista näyttävänä päättäväisyydenosoituksena. Mikäli taas kiinalaiset jäänmurtajat olisivat olleet muualla tai ne olisivat jääneet tykkänään rakentamatta, olisi asia tulkittavissa jatkuvana taustaviestintänä siitä, että arktinen ei (ainakaan juuri nyt) ole Kiinalle tärkeä. Yhdysvallat saman teorian näkökulmasta vastaavasti on tilanteessa, jossa se repsahtamaan päässeellä jäänmurtajavajeellaan viestii, että arktinen alue ei ole sille lähihistoriassa ollut tärkeä. Nyt puheiden perusteella tilanne on muuttumassa, mutta vasta teot vahvistavat linjamuutoksen.

Xue Long 2:n pistäytyminen Muurmannissa on Le Mièren merellisen diplomatian teorian mukaan tulkittavissa hyväntahdonvierailuna, jonka tarkoituksena mahdollisesti oli ainakin luottamuksen rakentaminen maiden välille sekä viestintä ulospäin suurvaltojen välisestä strategisesta kumppanuudesta. Varmasti Xue Long 2 myös huolsi ja täydensi, joka lienee ollut satamavierailun toiminnallinen syy, mutta se ei sulje pois vierailun diplomaattisia vaikutuksia. Huolto olisi voinut tapahtua missä tahansa muussakin riittävät puitteet omaavassa arktisessa satamassa tai merellä toisesta aluksesta. Joku tekee aina valinnan laivojen satamavierailuista, kuten muustakin toiminnasta. Mitä poikkeuksellisemmasta purjehduksesta on kyse, sitä korkeammalla valtiollisessa hierarkiassa päätös todennäköisesti on tehty. Vuonna 2024 kyseessä oli ensimmäinen laatuaan kiinalaisen jäänmurtajan vierailu Jäämeren satamassa, joten jokainen yksityiskohta todennäköisesti on ollut tarkkaan harkittu. Muurmanni arktisen alueen suurimpana kaupunkina oletettavasti takasi parhaan medianäkyvyyden molemmille osapuolille. Mahdollisesti myös sillä oli valinnan kanssa tekemistä, että vain muutamaa viikkoa aiemmin olivat Kiina ja Venäjä julkistaneet yhteistyön aloittamisen Kuolan niemimaalla sijaitsevalla Kolmjärven (Колмозеро) litiumkaivoksella (Staalesen 2024a; Staalesen 2024b). Näin tulkittuna palaamme jälleen esimerkiksi Cablen myötävaikuttavan voiman luokkaan, jossa laivaa hyödyntäen toiminnallisesti vahvistetaan diplomaattinen kanta, eli tässä tapauksessa halukkuus yhteistoimintaan strategisen resurssin tuotannossa.

 

Venäjän lipun asettaminen merenpohjaan pohjoisnavalla vuonna 2007

Vuonna 2007 ydinjäänmurtaja Rossijan avustamana pohjoisnavalle saapuneelta (suomalaisrakenteiselta) tutkimusjäänmurtaja Akademik Fjodorovilta laskettu (suomalaisrakenteinen) pienoissukellusvene asetti titaanisen Venäjän trikolorin merenpohjaan. Temppu sai laajasti julkisuutta mediassa, tuomittiin muiden Jäämeren rantavaltioiden toimesta ja todettiin sen juridinen merkitys olemattomaksi. Teko täytyy asettaa kontekstiinsa, eli Venäjän esittämään vaatimukseen pohjoisnavan kuulumisesta YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaisesti sen laajennettuun mannerjalustaan. Samanlaisen vaatimuksen ovat esittäneet Kanada ja Tanska. Merioikeusyleissopimuksen nojalla valtioiden tulee esittää vaatimustensa tueksi tieteellistä todistusaineistoa. Käytännöllisistä syistä todistusaineistoa on jääpeitteisellä alueella mahdollista kerätä ainoastaan jäänmurtajilla tai jäänmurtajien avustamana. Tieteellisen todistusaineiston kerääminen oli myös Venäjän vuoden 2007 purjehduksen toiminnallinen syy. (Gunitskiy 2008; Breum 2021.)

Huolimatta eräiden muiden valtioiden esittämästä vastakkaisesta retoriikasta, Venäjän lipun asettaminen oikeudellisesti kiistanalaiselle alueelle tuskin oli kaikkinensa täysin merkityksetön teko. Lippuihin ja erityisesti kansallislippuihin liittyy vahvaa symboliikkaa; ne liehuvat esimerkiksi suvereniteetin, omistamisen ja kansallisen ylpeyden symboleina ja historiallisesti tarkasteltuna myös valtaamisen symboleina. Pohjoisnapa toimintaympäristönä on jääolosuhteistaan johtuen laivoille vaikeasti saavutettavissa, joten kaikenlainen toiminta siellä alleviivaa valtion kyvykkyyttä arktisena toimijana. Kokonaisuutena voidaan lipunasettamisoperaatiota tarkastella diplomaattisia merkityksiä saavana tekona, jonka mahdollisti jäänmurtajasuorituskyky.

Venäjän julkaistua asiaa koskevan tiedon ja kuvamateriaalin, ei vastaajaosapuolille oikeastaan jäänyt tehokkaita keinoja vastata viestinnällisesti. Toki teko tuomittiin merkityksettömänä, eikä Venäjä itsekään väittänyt sillä juridista merkitystä olevan. Kuitenkin lippu yhä seisoo merenpohjassa pohjoisnavalla ja teko on piirtynyt osaksi jaettua käsitystämme historiasta. Venäjän vaatimus koskien pohjoisnapaa siten vaikuttaisi kaikuvan informaatiotilassa jossain määrin vahvempana, kuin Kanadan ja Tanskan vastaavat vaatimukset. Tykkivenediplomatian teorian näkökulmasta voidaan asia näin perustellen nähdä jopa ratkaisevana voimankäyttönä, mikäli tarkastellaan viestinnällistä vaikutusta. Tämä tosin vaatii määritelmän laajentamista Cablen tarkoittamasta, sillä kineettistä sotilaallista voimaa ei tilanteessa käytetty eikä sellaisella myöskään ketään uhattu. Tiukemmin Cablen määritelmiin tukeutuen, on asiassa kyse näytösluonteisen voiman käytöstä, jossa merellistä toiminnallista voimaa käytettiin diplomaattisen viestin vahvistamiseen.

Tapaus voidaan nähdä Venäjän pyrkimyksenä informaatiotilaa valtaamalla laajentaa toiminnanvapauttaan aluevaatimusta koskevassa kysymyksessä ja vastaavasti kaventaa muiden aluevaatimuksia tehneiden valtioiden, eli vastaajaosapuolten, toiminnanvapautta. Kyse näin ollen Luttwakin teorian valossa olisi avoimesta painostavasta laivastosuostuttelusta, jossa Venäjä on aloitteentekijä ja Kanada sekä Tanska vastaajia. Toiminnanvapauden määrän mittaaminen on kuitenkin sikäli epätarkkaa, että päätelmä on tulkinnanvarainen. Voidaan esittää myös vastakkainen väite, jonka mukaan voimakkaista vastustavista reaktioista johtuen Venäjän toiminnanvapaus Jäämeren aluevaatimuksia koskevassa kysymyksessä heikkeni. Koska laivastosuostuttelu ilmenee ainoastaan vastaajaosapuolen reaktioina, olisi viimeksi mainitussa tapauksessa riippumatta Venäjän alkuperäisestä tavoitteesta kyse avoimesta, tukevasta laivastosuostuttelusta suhteessa Kanadaan ja Tanskaan. Vähimmillään voidaan todeta, että Venäjän tempauksellaan toimeenpanema laivastosuostuttelu oli avointa, sillä sen tavoite pohjoisnavan merenpohjan hallinnasta oli kaikille osapuolille selvä.

Laivastoläsnäolon teorian näkökulmasta tarkasteltuna tapaus osoittaa vähintään Venäjän kiinnostusta pohjoisnavan kuulumiseen sen laajennettuun mannerjalustaan. Tulkintaa voidaan laajentaa siten, että kyse mahdollisesti oli lisäksi ennaltaehkäisevästä toiminnasta, jonka tarkoituksena oli kannustaa vastaajaosapuolia Venäjän kannan mukaiseen tulkintaan aluevaatimuskysymyksessä sekä vastaavasti luoda pidäkettä vastakkaisille tulkinnoille.

Allenin laivastoviestinnän valossa tapaus voidaan nähdä päättäväisyydenosoituksena pohjoisnavan aluevaatimuskysymyksessä. Tarkemmin, lipun asettamisella pyrittiin rutiininomaisen läsnäolon puitteissa turvaamaan Venäjän intressejä asiassa, sekä toisaalta luomaan pidäkettä vastakkaisille tulkinnoille. Kansallislipun, eli valtion arvokkaimman tunnuksen, asettaminen osaltaan kuvastaa sitoutumista.

 

Neuvostoliittolaisten jäänmurtajien vapauttamat harmaavalaat Alaskan edustalla vuonna 1988

Syyskuussa 1988 jäi kolme harmaavalasta nopeasti muodostuneen jääkentän saartamaksi Alaskan pohjoisrannikolla. Valaat nisäkkäinä tarvitsevat pääsyn avoveteen hengittämistä varten, eivätkä siten voi sukeltaa jään alla pitkiä matkoja. Tapahtumassa sinänsä ei ole mitään erikoista tai epätavanomaista – valaita kuolee joka vuosi jäiden saartamina. Poikkeuksellista tällä kertaa oli tapahtuman saama laaja kansainvälinen mediahuomio, joka pakotti hallinnon reagoimaan. Yhdysvalloilla ei itsellään ollut saatavilla jäänmurtajakalustoa, jolla valaat olisi voinut jäistä vapauttaa, joten apuun pyydettiin Neuvostoliittoa. Viimeksi mainitulla soveltuvaa kalustoa oli kyllin ja NL päättikin tarjota auttavan käden lähettämällä paikalle (suomalaisrakenteisen) jäänmurtaja Admiral Makarovin. Toiminnan koordinoimiseksi perustettiin yhteisoperaatio, joka sai nimen Breakthrough/Прорыв. Väylä avattiin ja valaat todennäköisesti pääsivät vapaaksi, joskaan valaisiin ei ollut asennettu seurantalaitteita, joten vahvistusta valaiden kohtalosta ei koskaan saatu. (Clayton 1998, 6-14; Rose 1989.) Tapahtuman strategisena kontekstina oli NL:n 1980-luvun lopun sisäpoliittiset uudistukset (perestroika/glasnost) sekä niitä seurannut liennytyksen ilmapiiri supervaltasuhteissa. Neuvostoliitolla toisaalta oli takanaan pitkä historia kansainvälisistä sopimuksista ja kiintiöistä piittaamattomasta laajamittaisesta valaanpyynnistä, joten on vaikea tulkita sen kiinnostuksen kolmen harmaavalaan pelastamiseen olleen ensisijaisesti valaiden- tai ympäristönsuojeluun liittyvää (Ivaschenko ym. 2011).

Neuvostoliitto lienee katsonut hyväksi valjastaa suuren kansainvälisen mediahuomion edukseen sille verrattain halvassa ja matalariskisessä pelastusoperaatiossa. Jäänmurtajan rientäessä pelastamaan välittyi samalla suurelle yleisölle viesti, että vain NL:lla oli operaatioon tarvittava suorituskyky nopeasti saatavilla. Haitaksi tuskin oli myöskään NL:n julkikuvan siten liittäminen pehmeiden ja yleisesti hyväksyttävien arvojen puolustamiseen. Le Mièren merellisen diplomatian teorian valossa kyseessä olisi luottamuksen rakentaminen Yhdysvaltojen kanssa yhteisoperaation kautta. Lisäksi samanaikaisesti kyseessä oli NL:n Yhdysvalloille antama humanitaarinen/kriisiapu, jolla silläkin voidaan edesauttaa luottamuksen rakentumista sekä samalla kehitetään pehmeää vaikutusvaltaa. Allenin laivastoviestinnän teorian näkökulmasta operaatiossa oli NL:n näkökulmasta kyse jatkuvasta taustaviestinnästä, jossa välitettävänä viestinä on ainakin NL:n arktinen kyvykkyys sekä todennäköisesti myös NL:n ponnistelut ympäristön hyväksi.

 

Synteesi tapausesimerkeistä suhteutettuna teorioihin

Taulukkoon 6 on koostettu tapausesimerkkien luokittelu esiteltyjen teorioiden valossa. Kuten edellä tapauskohtaisessa pohdinnassa olen osoittanut, luokittelu harvoin on yksiselitteistä. Kunkin tapauksen eri teorioiden valossa saamaan luokkaan vaikuttaa esimerkiksi se, mitä tapauksen piirteitä halutaan korostaa sekä se, millä analyysitasolla, millä ajanhetkellä ja kenen näkökulmasta tarkastelu tapahtuu. Tulkinnanvaraa aiheuttaa lisäksi se, että kaikissa muissa paitsi Le Mièren teoriassa on tausta-ajatuksena sotalaivojen käyttö diplomaattisten viestien välitykseen. Sovellettaessa teorioita muiden valtionalusten kuten jäänmurtajien toiminnan arviointiin, tulee tehtäväksi valintoja esimerkiksi siitä, miten tiukasti tai laveasti tulkitaan useammassa teoriassa edellytettyjä aluskohtaisia suorituskykyjä tai paikallisia voimasuhteita. Tässä näyttäisi erityisesti olevan merkitystä sillä, tapahtuuko tarkastelu strategisella vai operatiivistaktisella tasolla. Aluskohtaisten suorituskykyjen ja sitä myötä paikallisten voimasuhteiden merkitys on kääntäen verrannollinen suhteessa tarkastelutasoon. Tutkimusintressini kiinnittyy ensisijaisesti suurvaltakilpailuun Jäämerellä, joten olen tarkastelussani painottanut tapausten ilmenemistä strategisella tasolla, pitäytyen kuitenkin mahdollisimman pitkälle kuhunkin teoriaan sisältyvien määritelmien puitteissa.

 

Taulukko 6: Teoriat ja tapaukset strategisella tasolla tarkasteltuna.

Teoria/

Tapaus

Tykkivene-diplomatia

Laivasto-suostuttelu

Laivasto-läsnäolo

Laivasto-viestintä

Yhteistyö-hakuinen

merellinen diplomatia

Koillisväylä

Näytös-luonteinen voima

Avoin - painostava - pakottava

 (1965);

Piilevä - pidäkettä luova (muut vuodet)

Kiinnostuksen osoitus, ennalta-ehkäisevä kannustaminen

Voimannäyttö (1965); Kiinnostuksen osoitus (muut);

Ei sovellu

Luoteisväylä

Ratkaiseva voima

Avoin - painostava - pakottava

 

Kiinnostuksen osoitus, ennalta-ehkäisevä kannustaminen

Voimannäyttö

(Yhteis-operaatio: luottamuksen rakentaminen)

Kiinalaiset

Näytös-luonteinen voima

Piilevä – pidäkettä luova

Kiinnostuksen osoitus

Päättäväisyyden osoitus

Hyväntahdon-vierailu: pehmeän vallan rakentaminen, luottamuksen rakentaminen

Venäjän lippu

Näytös-luonteinen voima

Avoin

Kiinnostuksen osoitus, ennalta-ehkäisevä kannustaminen

Päättäväisyyden osoitus

Ei sovellu

Harmaavalaat

Ei sovellu

Piilevä

Kiinnostuksen osoitus

Jatkuva taustaviestintä

Yhteis-operaatio: luottamuksen rakentaminen, pehmeän vallan rakentaminen

 

JOHTOPÄÄTÖKSET

Tarkasteltaessa laivojen saamia diplomaattisia merkityksiä on syytä erottaa käsitteellisesti toisistaan aloitteellisen osapuolen näkökulma, eli diplomaattinen viestintä ja vastaajaosapuolen näkökulma, eli diplomaattiset vaikutukset. Kaikki valtionalusten toiminta ei ole diplomaattista viestintää, mutta kaikella toiminnalla, ja jopa laivan olemassaololla voi olla diplomaattisia vaikutuksia. Käytettäessä laivoja diplomaattisten viestien välittämiseen, voi viestillä olla lukuisia vastaajaosapuolia, ja vaikutus kullekin vastaajalle voi olla erilainen. Vaikutus vastaajavaltiossa voi olla eri, kuin mitä aloitteentekijä on pyrkinyt viestimään. Kaikki osapuolet voivat olla yhtäaikaisesti sekä aloitteentekijän että vastaajan roolissa.

Vaikkakin useammassa tarkastelluista teorioista huomiota kiinnitetään laivakohtaisiin sotilaallisiin suorituskykyihin, voidaan tapausesimerkkien tarkastelun perusteella osoittaa, että diplomaattisten merkitysten välittyminen ei välttämättä edellytä lainkaan paikallista sotilaallista suorituskykyä. Ainakin strategisesta näkökulmasta tarkasteltuna voidaan kaikkien tapausesimerkkien osalta pitää vähämerkityksisenä sitä, millaisia sotilaallisia suorituskykyjä, jos minkäänlaisia, tapauksiin liittyvät jäänmurtajat kantoivat. Suurvaltojen välillä ydinaseiden aikakaudella, ja kansainvälisten suhteiden hoitamisessa modernissa kontekstissa muutoinkin, on sotilaallisella voimankäytöllä uhkaaminen edes epäsuorasti harvinaista. Voimankäytöllä toista valtiota vastaan ei nykykontekstissa ole sellaista legitimiteettiä, mikä useissa tapauksissa tekisi siitä tehokkaan diplomatian välineen. Valtaosa diplomaattisesta viestinnästä tapahtuu siis selvästi voimankäytön kynnyksen alapuolella, jolloin diplomaattiseen viestintään käytettävän laivan sotilaallinen suorituskyky lähestyy merkityksetöntä.

Strategisella tasolla, jolla diplomatiassa ensisijaisesti operoidaan, ylipäätään on yksittäisen laivan sotilaallisella suorituskyvyllä vain vähän merkitystä. Toiseen valtioon vaikuttamiseen on käytettävissä valtiollisen voiman keinojen koko kattaus. Sotilaallisilla suorituskyvyillä voi olla merkitystä paikalliseen voimatasapainoon, mutta paikallisella voimatasapainolla on strategisella tasolla vain vähän merkitystä. Strateginen voimatasapaino taas ei rauhanajan olosuhteissa merkittävästi muutu laivojen toiminnan perusteella. Toimintansa kautta voi laiva tai alusosasto kylläkin toimia uhan kasvamisen tai vähenemisen airuena – tällöin on kyse diplomaattisesta viestinnästä. Jokainen valtion laiva kantaa strategisen vasteen näkökulmasta mukanaan valtion koko suorituskykyä. Loukattaessa laivaa, ei laivan itsensä tarvitse kyetä loukkaukseen vastaamaan, vaan loukattu valtio voi kohdentaa vastatoimen loukkaajaan jossain toisaalla ja jollain toisella valtiollisen voiman keinolla. Tätä ajattelua tukee Luttwakin pohdinta laivan symboliarvosta, joka on suoraan verrannollisessa suhteessa valtion kokonaisvoimaan. Näistä syistä on perusteltua katsoa, että diplomaattiseen viestintään soveltuvat sotalaivojen lisäksi myös muut valtionalukset – mukaanlukien jäänmurtajat.

Aluskohtainen suorituskyky ei diplomaattisessa viestinnässä kuitenkaan ole täysin vailla merkitystä, vaan laivan tulee ominaisuuksiltaan olla soveltuva senkaltaisen viestin välittämiseen, johon sitä käytetään. Esimerkiksi jäänmurtajan käyttäminen merenkulunvapauden turvaamisoperaatiossa jääpeitteettömillä vesillä todennäköisesti olisi epätarkoituksenmukaisuudessaan tehotonta diplomaattista viestintää. Jäämerellä vastaava toiminta olisi, ja on ollutkin, hyvin paikallaan. Sairaalalaivan käyttäminen paikallisten asukkaiden hoitamiseen hyvinvointivaltion satamassa olisi tehotonta, ja moista tarjousta voitaisiin jopa pitää ylimielisenä. Kehitysmaan tai kriisialueen satamassa vastaavaa toimintaa tervehdittäisiin ilolla. Jäänmurtajien osalta tärkein suorituskyky täten on kyky luotettavasti liikkua jääpeitteisellä merellä, eli jäänmurtosuorituskyky. Mitä parempi – sen laajempi on jäänmurtajan maantieteellinen ja diplomaattinen käyttöalue. Diplomaattiset merkitykset olisivat tapausesimerkeissä jääneet välittymättä, tai mahdollisesti välittyneet jossain määrin vastakkaisina, jos ei tuota suorituskykyä olisi ollut tai jos se olisi ollut vajaa.

Asia voidaan nähdä niin, että valtion diplomaattinen vaikutusvalta ulottuu (vahvana) sinne, missä se kykenee toimimaan. Tiettyyn tarkoitukseen soveltuvan suorituskyvyn omistaminen luo valtiolle aina myös diplomaattista oikeutusta lausua tuohon asiaan liittyen. Vähintään diplomaattisesta viestistä tulee relevantin suorituskyvyn omistamisen kautta oleellisesti painavampi. Jäämeren meriväylien tai resurssien hyödyntämistä koskeva puhe valtiolta ilman polaarijäänmurtajasuorituskykyä ei ole kovin uskottavaa. Siksi arktisia intressejä omaavilla valtioilla on paine hankkia jäänmurtajakalustoa puheidensa katteeksi. Mitä suurempi ja voimakkaampi jäänmurtajalaivasto on, sitä vahvemman oikeutuksen valtio arktiseen alueeseen itselleen rakentaa. Esimerkiksi Yhdysvaltain kannalla Koillis- tai Luoteisväylän kansainvälisoikeudellista asemaa koskien on selvästi vähemmän painoarvoa, jos ei se tosiasiallisesti kykene väylillä liikkumaan ja vastakkaisia tulkintoja haastamaan. Näin on viime vuodet ollutkin ja Yhdysvallat on ollut kysymyksessä hiljaa. Venäjän aluevaatimus koskien pohjoisnavan merenpohjaa todennäköisesti kaikuisi ontompana, mikäli se ei olisi osoittanut kykyään siellä toimia. Kiinan julistus lähiarktisuudestaan voitaisiin hymähdyksellä ohittaa, jos ei se jäänmurtajiensa kautta olisi jo nykyisellään uskottava toimija Jäämerellä.

Diplomaattinen viestintä laivoilla ei välttämättä edellytä läsnäoloa tai ylipäätään minkäänlaista toimintaa. Pelkkä alusten omistaminen riittää viestintään. Omistettujen alusten laatu ja määrä kielivät valtion intresseistä sekä toimijuudesta, jota se itselleen rakentaa. Esimerkiksi lento- tai maihinnousutukialuksia omistava valtio antaa viestin, että sillä on tarve olla kykenevä projisoimaan sotilaallista voimaa kauas omalta alueeltaan. Tällainen valtio siis ylläpitää maailmanlaajuista, tai vähintään laajaa alueellista toimijuutta. Rakentamalla polaarijäänmurtajia, rakentaa valtio samalla jäämerellistä toimijuuttaan. Jäänmurtajalaivaston määrällinen tai laadullinen kehittäminen vastaavasti kertoo kasvavista intresseistä tai vähintään kasvavasta mielenkiinnosta.

Tietynlaisten laivojen omistamisen tai omistamattomuuden lisäksi valtio voi säätää diplomaattisen viestinsä voimakkuutta käyttämällä aluksiaan. Karkeimmalla tasollaan käyttäminen on laivan asemointia joko läsnäolevaksi tai poissaolevaksi tietyllä näyttämöllä, eli ajassa ja paikassa. Laivansa asemoimalla läsnäolevaksi valtio viestii vähimmillään huomionsa kohdistumista kyseiselle näyttämölle. Myös laivan poissaolo voi olla diplomaattinen viesti, mikäli valtio esimerkiksi jättää sopimusperusteinen läsnäolovelvoitteensa täyttämättä tai muuten poikkeaa odotusarvoisesta laivojensa asemoimisesta. Näin esimerkiksi, jos liittolainen ei tarpeen hetkellä tulekaan avuksi.

Asemoinnin lisäksi voidaan laivan toiminnallisia suorituskykyjä käyttää diplomaattisen viestin voimakkuuden säätämiseen. Laivalla voidaan esimerkiksi partioida, harjoittaa tutkimusta tai tiedustelutoimintaa, tai jäänmurtajalla avustaa muuta liikennettä. Diplomaattisen vaikutuksen voimakkuus riippuu laivojen asemoinnin ja toiminnallisen käytön suhteesta vastaajavaltion tavoitteisiin. Kyseessä on jatkumo täysin tavoitteidenmukaisesta täysin tavoitteidenvastaiseen, mutta karkeasti voidaan tunnistaa kaksi voimakkuuden tasoa. Vaimeammasta diplomaattisesta viestistä on kyse silloin, kun aloitteentekijävaltio käyttää laivojaan epäsuorasti (implisiittisesti) vastaajavaltion tavoitteiden mukaisesti tai vastaisesti. Tavoitteidenmukaisessa käytössä on kyse aloitteentekijävaltion tuesta vastaajalle ja tavoitteidenvastaisessa käytössä on kyse vastakkainasettelusta. Tuki tai vastakkainasettelu on laivoja epäsuorasti diplomaattiseen viestintään käytettäessä tarvittaessa kiistettävissä. Voimakkaammasta viestistä on kyse, kun laivaa käytetään suorasti (eksplisiittisesti) vastaajavaltion tavoitteiden mukaisesti tai vastaisesti. Asetelma tässä tapauksessa on joko julkilausuttu tai muutoin kaikille osapuolille selvä, eikä näin ollen kiistettävissä.

Tarkastelu osoittaa, että valittuja jäänmurtajien käyttöön liittyviä tapauksia voidaan mielekkäällä tavalla tulkita laivojen diplomaattista hyödyntämistä kuvaavien teorioiden valossa. Kaikissa valituissa tapauksissa on tunnistettavissa jäänmurtajien käyttöön liittyviä diplomaattisia merkityksiä. Täten tarkastelusta on johdettavissa, että jäänmurtajia voidaan hyödyntää diplomaattisten merkitysten välittämisessä sekä lisäksi, että diplomaattisia merkityksiä voi välittyä, vaikka sellaista varsinaisesti ei tavoiteltaisikaan. Jäänmurtaja on ainakin jäämerellisessä kontekstissa paitsi toiminnallinen suorituskyky, myös käyttökelpoinen diplomatian väline.

 

 

LÄHTEET

 

Allen, Charles (1980). The Uses of Navies in Peacetime. American Enterprise Institute for Public Policy Research. https://archive.org/details/usesofnaviesinpe0025alle, (14.12.2024).

Booth, Ken (1977). Navies and Foreign Policy. London: Croom Helm Ltd.

Breum, Martin. “Russia Extends Its Claim to the Arctic Ocean Seabed.” Arctic Today, April 4, 2021. https://www.arctictoday.com/russia-extends-its-claim-to-the-arctic-ocean-seabed/, (14.5.2025).

Britt, Brian (2021). Icebreakers as a Tool for American Power Projection in the Alaskan Arctic. Georgetown University. https://repository.library.georgetown.edu/bitstream/handle/10822/1062171/Britt%20Thesis.pdf?sequence=1&isAllowed=y, (3.6.2025).

Cable, James (1981). Gunboat Diplomacy 1919 - 1979 (Second edition, Vol. 16). London: Macmillan.

Canada and the United States of America (1988). Agreement on Arctic cooperation. https://treaties.un.org/doc/publication/unts/volume%201852/volume-1852-i-31529-english.pdf, (3.6.2025).

Choi, Timothy (2023). Canadian Icebreaker Operations and Shipbuilding: Challenges and Opportunities. Shipping in Inuit Nunangat (Vol. 101, 157–181). https://brill.com/edcollchap-oa/book/9789004508576/BP000020.xml?body=pdf-60830, (21.12.2024).

Clayton, P. H. (1998). Connection on the Ice: Environmental Ethics in Theory and Practice. Temple University Press. https://archive.org/details/connectiononicee0000clay/page/n1/mode/1up?view=theater, (3.6.2025).

Committee on the Assessment of U.S. Coast Guard Polar Icebreaker Roles and Future Needs (2007). Polar Icebreakers in a Changing World: An Assessment of U.S. Needs. The National Academies Press. https://nap.nationalacademies.org/download/11753 (20.12.2024).

Department of State, United States (1992). Limits in the Seas No. 112 United States Responses to Excessive Maritime Claims. Department of State. https://www.state.gov/wp-content/uploads/2019/12/LIS-112.pdf, (22.10.2024).

Doshi, Rush, Dale-Huang, Alexis, & Zhang, Gaoqi (2021). Northern Expedition:

China’s Arctic Activities and Ambitions (Foreign Policy). Brookings Institution. https://www.brookings.edu/wp-content/uploads/2021/04/FP_20210412_china_arctic.pdf, (22.12.2024).

Gilbert, Gregory (2008). Ancient Egyptian Sea Power and the Origin of Maritime Forces. Sea Power Centre - Australia. https://archive.org/details/gilbert-int-sp-1-ancient-egypt-sp/mode/1up, (31.10.2024).

Gorshkov, Sergei (1979/1976). The Sea Power of the State. Käänt. Pergamon Press. Annapolis, MD: Naval Institute Press.

Gunitskiy, Vsevolod (2008). On Thin Ice: Water Rights and Resource Disputes in the Arctic. Journal of International Affairs, 61(2), 261–171. https://www.jstor.org/stable/24358123, (2.11.2024).

Government of Canada (2025). National Shipbuilding Strategy: Celebrating 15 years. https://www.canada.ca/en/public-services-procurement/services/acquisitions/defence-marine/national-shipbuilding-strategy.html (14.1.2026)

Ivaschenko, Y. V., Clapham, P. J., & Brownell, R. L. Jr. (2011). Soviet Illegal Whaling: The Devil and the Details. Marine Fisheries Review, 73(3), 1–19. https://www.whales.org.au/history/soviet_whaling_the_devil_is_in_the_details.pdf, (14.5.2025).

Judson, Jen. (2015). The icebreaker gap. Politico. https://www.politico.com/agenda/story/2015/09/the-icebreaker-gap-000213/ (20.12.2024).

Le Mière, Christian (2014). Maritime Diplomacy in the 21st Century: Drivers and Challenges. London & New York: Routledge.

Luttwak, Edward (1974). The Political Uses of Sea Power. Johns Hopkins University Press. https://archive.org/details/thepoliticaluses0000lutt/page/n5/mode/2up, (28.9.2024).

Pharand, Donat (1968). Soviet Union Warns United States Against Use of Northeast Passage. The American Journal of International Law, 62(4), 927–935. https://www.jstor.org/stable/2197020, (26.10.2024).

Rose, Tom (1989). Freeing the Whales: How the Media Created the World’s Greatest Non-Event. A Birch Lane Press Book Published by Carol Publishing Group. https://archive.org/details/freeingwhaleshow0000rose/page/n7/mode/1up?view=theater, (18.12.2024).

Rothwell, Donald (1996). The Polar Regions and the Development of International Law. Sydney: The Press Syndicate of the University of Cambridge.

Staalesen, A. (2024a). Chinese developers come to lithium mine in Murmansk. The Barents Observer. https://www.thebarentsobserver.com/news/chinese-developers-come-to-lithium-mine-in-murmansk/109677, (16.12.2024).

Staalesen, A. (2024b, August 29). Chinese icebreaker makes port call in Murmansk. The Barents Observer. https://www.thebarentsobserver.com/news/chinese-icebreaker-makes-port-call-in-murmansk/110441, (16.12.2024).

State Council Information Office of the People’s Republic of China (2018). China’s Arctic Policy. https://english.www.gov.cn/archive/white_paper/2018/01/26/content_281476026660336.htm, (29.10.2024).

Thukydides (400 eaa./1910). The History of the Peloponnesian War. Käänt. Dutton, E. P. https://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0200%3Abook%3D6%3Achapter%3D47, (28.3.2025).

Till, Geoffrey (2013). Seapower: A Guide for the Twenty-First Century (3rd ed.). New York: Routledge.

Turner, Stansfield (1974). Missions of the U.S. Navy. Naval War College Review, 27(2). https://digital-commons.usnwc.edu/nwc-review/vol27/iss2/2, (11.12.2024).

Kommentit

Lähetä kommentti